Aumolan emäntä: Novelli. Johannes Bergmann

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ velassa olen teille".

      "Siitä ei ole puhumista", virkkoi Sofia. "Emme ole palkan vuoksi auttaneet, vaan ainoastaan ystävyyden vuoksi".

      "Sen arvaan", virkkoi Esa. "Vaan jotenkin haluan teitä palkita.

      Sanokaa, kuinka voin teille kiitollisuuteni osoittaa".

      "Hm. – Sinä olet aina niin hyväntahtoinen ja kun sinä palkitset, niin palkitset kelpo lailla, niin sanovat kaikki ihmiset", virkkoi Tapani, silitellen sormillaan lakkinsa reunaa. "Mutta me emme tahdo mitään palkkaa".

      "Niin tosiaankin, me emme tiedä mitä edes tahtoisimme", lisäsi Sofia. "Mutta jos jonkun päivän kuluttua joku toive mieleemme johtuisi, niin tahdomme sen hyväntahtoisuutesi vuoksi ilmaista. Vaan päätoiveemme on, että ystävyys välillämme säilyy".

      Kun nyt sydämmelliset jäähyväiset oli sanottu, läksivät Pilveiset Aumolasta.

      Tapani ja Sofia olivat varsin hyvällä tuulella, vaan Antti tirkisteli synkästi eteensä. Aamuaurinko oli jo kohonnut hyvän matkaa taivahalle, kun Pilveiset asettuivat levolle. – Tapani ja Sofia tuumailivat hiukan palkinnoita, vaan säästivät enemmät mietteet huomiseksi ja vaipuivat, väsyneinä vaivoistaan, syvään uneen.

      III

      Kun Tapani heräsi, oli päivä melkein puolessa. Sofia tuli kohta kahvinkeitosta ja kun hän astui kynnyksen yli, huokasi Tapani: "mikä kumma uni!"

      "Noo – oh?" kysyi Sofia.

      "No, se nyt oli aivan hullutusta. Ei kaikkia unia kehtaa kertoakaan", mutisi Tapani haukotellen.

      Sofia, joka alkoi peljätä, että Tapani oli nähnyt unta jostaki muusta vaimonpuolesta kuin hänestä, herkesi nyt utelemasta Tapania ja näytti tyytymättömältä.

      "Rakas Sofia", virkkoi Tapani, joka suunnille arvasi Sofian mielen juoksun, "minä näin unta Hannustamme vaan, ja – uskotko – Aumolan Valpurista, että – että he olivat pariskunta".

      "Jaa – hah – Tiedätkö, että tuo unesi on ollut mulla hereilläki mielessä", virkkoi Sofia, ojentaen kahvikupin miehelleen. "Emme voi parempaa palkintoa avustamme pyytää, kuin että nuorista tulee pariskunta. Me tulemme silloin liittoon pitäjän mahtavimman talon kanssa ja Hannu saa periä Aumolan omaisuuden".

      "Mutta siihen kuluu aikaa, ennenkun se liitto voi tapahtua", sanoi Tapani. "Kahdenkymmenen vuoden kuluessa voimme tomuksi muuttua ja silloin Hitto ja perintö ei meitä ilahuta".

      "Mutta varma tieto niistä voi meitä jo nyt ilahuttaa", väitti Sofia.

      "Miten siitä voi tulla kysymyskään nyt vielä?" virkkoi Tapani.

      "Siten, että nuorukaiset nyt jo kihlataan toisilleen", sanoi Sofia. Tapani katseli tarkoin Sofiaa, ikäänkuin tarkastellen, olisiko hänellä aivot aivan paikoillaan.

      "Vaikka vaimoihmiset tavallisesti liikkuvat vähemmän kuin miehet, niin he joskus tuntevat asioita paremmin kuin miehet", alotti Sofia, luoden Tapaniin kellertävät silmänsä. "Ja he joskus kuulevat enemmän kuin miehet. Minä tiedän Venäjällä olevan tapana, että ystävällisten perheiden lapset jo piennä kihlataan toisilleen. Ja sitä tapaa sopisi Suomessaki kerran koettaa; sopisipa hyvinki".

      Tapani ällistyi, vaan ei julkaissut ajatuksiaan. "Minä siis pyydän Valpurin Hannulle; siinä kaikki", virkkoi Sofia. "Pyydä vaan", sanoi Tapani, joka tiesi, että kieltäminen el mitään vaikuttaisi. "Mutta minäki ai'on pyytää jotaki". "Pyydä, pyydä", sanoi Sofia, "kunhan minä ensin olen pyytänyt". Kun ei hän sen enempää kysellyt Tapanilta, ei tämäkään ilmoittanut aikomuksiaan. Kumpiki odottivat huomispäivää, joka oli pyhä, jolloin aikoivat lähteä Aumolaan.

      Pyhänä heti jälkeen puolen päivän otti Tapani su'an laatikostaan ja verkatakin ullakosta ja rupesi puhdistamaan takkiaan. Sitten hän asettui kahvikupinsuun kokoisen peilin eteen, joka riippui akkunan välipuitteessa ja suki hiuksiaan hyvin huolellisesti. Tämän tehtyään hän, su'an toisella puolella, jossa myös oli harjaksia, kihnutteli saappaitaan sillä kiiltovoiteen jäännöksellä, joka vielä oli jäljellä suan harjaksissa. Sofia voiteli hiuksensa kerma-öljyllä, puki ylleen punarantuisen hameen ja viheriän nutun sekä ruskeankeltaisen huivin ja oli tässä puvussa hyvin "silmäänpistävä".

      Nyt mentiin rantaan. Tapani sysäsi venheen maalta, asettui tuhdolle ja antoi Sofian mennä perää pitämään. Hannu pantiin venheen pohjalle.

      Samassa kulki Luopion isäntä ja emäntä ohitse. "Aiotteko meille?" kysyi Sofia äänellä, joka odotti kieltävää vastausta.

      "Emme suinkaan", virkkoi Luopion emäntä, joka vähän närkästyi ja, tämmöisissä tiloissa niin tavallisella kohteliaisuudella, pisti pienen valheen. "Mihin matka?"

      "Aumolaan", vastasi Sofia ja kuiskasi samassa Tapanille: "Pyydetään heidät mukaan – vieraiksi miehiksi".

      "Tehdään niin", virkkoi Tapani.

      "Lähtekää Aumolaan", sanoi nyt Sofia hyvin ystävällisesti. "Joskopa lähdemme", sanoi Luopion isäntä. "Eipä tuolla ole nykyisin käyty".

      Luopion väki "kiipesi" nyt venheesen, johon asetettiin lauta keskelle. Luopion emäntä nosti Hannun venheen pohjalta, kohotti hänet ilmaan ja suuteli sitten häntä. Emäntä oli tylleröinen, pienillä, vilkkailla silmillä, erittäin perehtynyt kaikkiin pitäjän kulkupuheisin, sen tiesi kukin, vaikka hän aina vakuutti ei tietävänsä mitään ja suuresti kummasteli sitä, jota jo ennen oli kuullut. – Luopion isäntä oli pitkä ja laiha, toimelias mies, hyvänpuoleisella järjellä, joka elämänsä päämääräksi oli asettanut: kohota arvossa. Hän piti siis suurimpana onnenaan saada seurustella rovastin, pastorin ja nimismiehen sekä Esan kanssa, joka oli pitäjän etevin talokas. Samassa määrässä kuin hän osasi näitä palvella, vaati hän kunnioitusta alapuolellaan olevilta, joita kohtaan ei hän puoleltaan katsonut tarvitsevansa noudattaa sanottavaa kohteliaisuutta.

      Ilma oli kesäinen. Edellisen päivän sateen jälestä oli luonto virennyt. Venheessä istujat katselivat mielihyvällä milloin joen töyräitä, jotka jo alkoivat viheriöidä, milloin auringon paisteessa kimaltelevaa joen pintaa, jota pienoinen venhe nopeasti kynti, jättäen jälkeensä hopeanhohtavan vanan ja sen syrjille airojen matkaansaamat poreet.

      Kohta oltiin Aumolan rannassa. Esa ja Helena istuivat kiikkulaudalla, koivujen suojassa. He tulivat vieraita vastaanottamaan. Sitten asetuttiin, vierasten pyynnöstä, kiikkulaudalle, nauttimaan raikasta ilmaa.

      Esan isä tuli nyt kartanon poikki tervehtimään vieraita. Hän siimaili Pilveisiä heidän avustaan ja kysyi oliko Esa heitä jo jotenki palkinnut, niinkuin asia vaati.

      "Minä olen heitä käskenyt ilmoittamaan, mitä haluaisivat palkinnoksi", sanoi Esa.

      "Suurin palkintomme on, että ystävyytemme pysyy lapsissamme", virkkoi Sofia. "Johtuu mieleeni Tapanin uni. Kerropa, Tapani, miten se oli".

      "Tiedäthän tuon itseki kertoa", sanoi Tapani, joka ei katsonut voivansa kyllin sopivassa valossa esitellä tuota merkillistä unta.

      "No, lyhyesti sanoen", alotti Sofia. "Oli asia niin, että Tapanista tuntui kuin lapsemme olisivat olleet pariskunta (Tietysti he unissa olivat täysikasvuiset.) Minä tulin tuosta unesta syvästi liikutetuksi. 'Se on Herran sormi', minä ajattelin ja vieläkin ajattelen. Kun siis sinä, Esa, olet luvannut täyttää jonkin pyyntömme, niin minä pyydän itseni ja mieheni puolesta: suo lasten saada toisensa".

      Kaikki, СКАЧАТЬ