Kuninkaan mies. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ koetella kärsivällisyyttäsi sen enemmällä todistelulla."

      "Hyvä on, ettet sitä tee, Alice", vastasi Sir Henry Lee hillityn suuttuneesta, "sillä, kautta taivaan, oletpa melkein johtanut minut siihen kerettiläisyyteen, etten sinua tyttärekseni uskoisikaan. 'Voi, rakas kumppanini, joka olet nyt kaukana tämän raskauttavan maailman suruista ja huolista, olisitko sinä voinut ajatella, että povellesi painamasi tytär Jobin pahan vaimon tavoin tulisi isänsä kiusaajattareksi koettelemuksen hetkenä ja kehoittaisi häntä mukaannuttamaan omantuntonsa itsekkäihin pyyteisiin ja rukoilemaan herransa ja kenties poikansakin murhaajien verisistä käsistä takaisin häneltä riistetyn kuninkaallisen omaisuuden vaivaista jäännöstä! – Kuulehan, letukka, jos minun on kerjättävä, niin luuletko vetoavani niihin, jotka ovat minusta mierolaisen tehneet? En. Minä en kuunaan käytä hallitsijani kuoleman surussa pitämääni harmaata partaa liikuttamaan sääliin ketään ylpeätä riistäjää, joka on kenties juuri samoja murhamiehiä. En. Jos Henry Leen täytyy anoa ruokaa, niin hän turvautuu johonkuhun itsensä laiseen uskolliseen alamaiseen, joka puolikaan kyrsää omistaessaan ei kieltäydy jakamasta sitä hänen kanssaan. Mitä hänen tyttäreensä tulee, niin hän vaeltakoon omaa tietänsä, joka johtaa hänet äveriästen keropäiden sukulaistensa turviin; mutta älköön hän enää sanoko isäkseen miestä, jonka rehelliseen puutteenalaisuuteen hän on kieltäytynyt ottamasta osaa!"

      "Sinä teet minulle vääryyttä, isä", vastasi nuori nainen, ja hänen äänensä oli kiihkeä, vaikka sopertava, "julmaa vääryyttä. Jumala tietää, että sinun tiesi on minun tieni, vaikka se johtaisi häviöön ja mierolle, ja sinun kulkiessasi sitä kannattelee sinua käsivarteni, niin kauvan kuin tahdot ottaa vastaan niin heikon avun."

      "Sinä sanailet minulle, tyttö", virkkoi vanha kavalieri, "sinä sanailet minulle, kuten Will Shakespeare lausuu – puhut käsivartesi tarjoamisesta minulle, mutta omana salaisena ajatuksenasi on riippua Markham Everardin käsikynkässä".

      "Isä, isä", pahoitteli Alice murhemielin, "mikä on voinut tuolla tavoin muuttaa selkeän arvostelukykysi ja ystävällisen sydämesi? Voi näitä kansalaismullistuksia! Ne eivät ainoastaan tuhoa ihmisen ruumista, vaan tärvelevät sieluakin, ja urheat, ylevät, jalomieliset käyvät epäluuloisiksi, tylyiksi ja pikkumaisiksi! Miksi moittisit minua Markham Everardista? Olenko nähnyt tai puhutellut häntä siitä asti kun kielsit häneltä seurani vähemmän ystävällisin sanoin – sen sanon suoraan – kuin jo sukulaisuutennekin oikeutti? Miksi ajattelisit, että minä uhraisin sille nuorelle miehelle velvollisuuteni sinua kohtaan? Sinun pitäisi tietää, että jos minä pystyisin sellaiseen rikolliseen heikkouteen, olisi Markham Everard ensimäinen halveksimaan minua siitä." Hän nosti nenäliinan silmilleen, mutta hän ei kyennyt salaamaan nyyhkytyksiään eikä peittämään niiden ilmaisemaa ahdistusta. Vanha mies tunsi liikutusta.

      "En osaa sanoa", hän virkkoi, "mitä ajatella. Sinä näytät vilpittömältä ja olet aina ollut hyvä ja herttainen tytär – miten olet antanut tuon kapinallisen nuorukaisen hiipiä sydämeesi, sitä en tiedä; kenties se on rangaistus minulle, joka luulin huonekuntani uskollisuutta kuin lumivalkoiseksi kärpännahaksi. Tässä kuitenkin on synkkä laikku, ja kaikkein kauneimmassa helmessä – omassa rakkaassa Alicessani. Mutta älähän itke – kylliksi on meillä kiusaa muutenkin. Missä lausuukaan Shakespeare:

      " – 'Hellä tytär, toimiini tuimiin myötätuntoinen

      – äl' aikain luonnetta sä sieluun laske, Percylle niiden lailla kiusaa tuottain.'"

      "Minua ilahuttaa", sanoi nuori nainen, "kuullessani sinun taas lausuilevan suosikkiasi, isä. Pikku kinamme ovat aina jokseenkin lopussa, kun Shakespeare tulee mukaan."

      "Hänen kirjansa oli siunatun herrani kammiokumppani", kertoi Sir Henry Lee. "Raamatun jälkeen – kaikella kunnioituksella ne mainitsen yhdessä – hän sai siitä suurempaa viihdytystä kuin mistään muusta, ja koska minä olen saanut osani hänen taudistaan, niin onhan luonnollista, että nautin hänen lääkettänsä. En kuitenkaan pyri herrani tasalle hämärien kohtien selittämistaidossa, sillä minä olen vain yksinkertainen mies, maalaiseen tapaan kasvatettu aseiden käyttöön ja metsästykseen."

      "Olet kai itse nähnyt Shakespearen, isä?" kysyi nuori nainen.

      "Typerä tyttönen", vastasi ritari, "hän kuoli ollessani pelkkä lapsi – olet kahteenkymmeneen kertaan kuullut sanovani sen; mutta sinä tahtoisit johtaa vanhan miehen pois kipeästä asiasta. No, vaikken ole sokea, voin ummistaa silmäni ja seurata. Ben Jonsonin10 minä tunsin, ja voisin kertoa sinulle monia juttuja kohtuuksistamme Merenneidossa, missä sukkeluus tulvi runsaana, jos viinikin. Me emme istuskelleet pölläytellen tupakkaa toistemme kasvoihin ja käännellen silmänvalkuaisiamme nurin niinkuin kellistelimme viiniruukkua kumolleen. Vanha Ben omaksui minut runotartensa ottopojaksi. Olen tainnut näyttääkin sinulle säkeet 'Suuresti rakastetulle pojalleni, arvoisalle Ditchleyn herralle Henry Leelle, ritarille ja paroonille?"

      "En nyt muista, isä", vastasi Alice.

      "Pelkään valehtelevasi, hälläkkä", sanoi isä; "mutta eipä väliä – et juuri tällä haavaa kykene hulluttamaan minua pitemmälle. Paha henki on täksi kertaa jättänyt Saulin. Meidän on nyt ajateltava, miten menetellä Woodstockin luovuttamisen tai puolustamisen suhteen."

      "Isä kulta", sanoi Alice, "voitko vielä hetkeksikään toivoa kykeneväsi puoltamaan tätä paikkaa?"

      "Enpä tiedä, tyttöseni", tuumi Sir Henry; "kyllä tekisi mieleni saada erojaisnujakka niiden kanssa, se on varmaa – ja kuka tietää, mihin siunaus saattaa sattua? Mutta toiselta puolen, mies-parkani, joiden pitäisi yhtyä minuun niin arveluttavassa kiistassa – se ajatus pidättelee minua, sen tunnustan."

      "Voi, anna sen pidätellä, isä", pyysi Alice; "kaupungissa on sotamiehiä, ja Oxfordissa on kolme rykmenttiä!"

      "Onneton Oxford!" huudahti Sir Henry, jonka häilyvä mielentila sanastakin kääntyi mihin hyvänsä uuteen aiheeseen. "Opin ja uskollisuuden tyyssija, nuo karkeat soturit ovat sopimattomia asukkaita tiedonsuojamiisi ja runollisiin kammioihisi; mutta sinun puhdas ja kirkas lamppusi uhmaa tuhannenkin moukan saastaista hengitystä, vaikka ne puuskuisivat siihen kuin Boreas. Palavaa pensasta ei tämän vainonkaan kuumuus kuluta."

      "Se on totta, isä", vahvisti Alice, "ja kenties ei ole hyödytön muistaa, että mikä tahansa kuningasmielinen häiriö tänä epäsuotuisana hetkenä saa heidät menettelemään vielä tylymmin yliopiston suhteen, he kun katsovat sen olevan alkulähteenä kaikkeen, mitä näillä tienoin ilmenee kuninkaan hyväksi".

      "Aivan oikein, tyttöseni", myönsi ritari, "ja pienikin aihe saisi ne konnat ottamaan takavarikkoon, mitä vähiä kansalaissodat ovat jättäneet opistoille. Se ja mies-poloisteni vaara – no niin, sinä olet riisunut minut aseista, tyttö. Tahdon olla kärsivällinen ja tyyni kuin marttyyri."

      "Suokoon Jumala sinun pitävän sanasi, isä!" toivotti tytär. "Mutta sinua aina niin suuresti järkyttää noiden miesten näkeminen, että – "

      "Tahtoisitko tehdä minusta lapsen, Alice?" sanoi Sir Henry. "Etkö tiedä, että minä voin katsella kyytä, rupikonnaa tai kimpullista ilkeitä myrkkymatoja sen pahempaa tuntematta kuin hiukan inhoa? Ja vaikka keropää, ja etenkin punatakkinen, on minun mielestäni kyytä myrkyllisempi, korpikonnaa tympäisevämpi ja kiemurtelevia myrkkymatoja vihattavampi, voin kuitenkin siinä määrin voittaa luontoni, että jos joku heistä ilmestyisi tällä hetkellä, niin sinä itse näkisit, kuinka säveästi minä häntä kohtelisin."

      Hänen puhuessaan jätti sotilassaarnaaja lehväisen suojansa ja harpaten esille seisoi aavistamattomasti vanhan kavalierin edessä, joka tuijotti häneen ikäänkuin luullen lauseellaan todella mananneensa esiin paholaisen.

СКАЧАТЬ