Kuninkaan mies. Вальтер Скотт
Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Kuninkaan mies - Вальтер Скотт страница 14

Название: Kuninkaan mies

Автор: Вальтер Скотт

Издательство: Public Domain

Жанр: Историческая фантастика

Серия:

isbn:

isbn:

СКАЧАТЬ tämän merkillisen muotokuvan näkeminen hänessä joitakin muita aatoksia.

      Hymy hälveni silmänräpäyksessä, kun soturi katsahti ikkunoihin. Niiden sisäpuolelle jääneet komerot oli koroitettu askeleen tai parin päässä seinästä. Toiseen oli asetettu pähkinäpuinen rukouspulpetti ja suunnattoman iso täytetty nojatuoli, joka oli päällystetty sahvianilla. Vieressä oli pieni lipasto, jonka lokeroista ja laatikoista oli muutamia avoinna, esittäen näkyviin haukantiukuja, koiranviheltimiä, kojeita pyyntihaukan höyhenien tasimiseen, erimuotoisia kuolaimia ja muita metsämiehen urheiluun kuuluvia pikku kapineita.

      Toinen komero oli kalustettu eri tavalla. Sen pienellä pöydällä oli joitakuita ompelutyön tarpeita sekä luuttu, muutamia sävellyksiä sisältävä nuottivihko ja korukirjailussa käytetty kehys. Komeron seinillä näkyi ompelukuvioita, ja muutenkin oli sen koristeluun pantu suurempaa huolta kuin saattoi havaita muualla huoneessa; naisellisen aistin vallintaa ilmaisivat myöskin ikkunalaudalle järjestetyt kukkaruukut, joissa kukki sellaisia kasveja kuin syksyinen vuodenaika teki mahdolliseksi.

      Tomkins loi välinpitämättömän silmäyksen noihin naisellisen hommailun esineihin, astui sitten etäisemmän ikkunan luo ja alkoi selailla kokoarkkista nidettä, joka oli avoinna rukouspulpetilla; se näköjään jonkun verran kiinnitti hänen mieltänsä. Joceline oli päättänyt pitää silmällä hänen liikkeitään niitä häiritsemättä ja seisoi jonkun matkan päässä apean äänettömänä, kun seinäverhon takaa äkkiä avautui ovi ja sieltä sipsutti esiin sievä maalaisneitonen pyyheliina kädessään ikäänkuin jotain talousaskaretta toimittaakseen.

      "Mitä nyt, herra Julkea?" virkkoi hän ripeästi Jocelinelle; "mitä sinä täällä huoneissa nuuskit, kun herra ei ole kotona?"

      Mutta sen vastauksen asemasta, jota hän kenties odotti, Joceline Joliffe loi murheellisen silmäyksen ikkunakomerossa seisovaan soturiin päin, ikäänkuin tehdäkseen sanansa täysin tajuttaviksi, ja lausui alakuloisesti: "Voi, sievä Phoebe, tänne tunkeutuu sellaisia miehiä, joilla on enemmän oikeutta tai valtaa kuin kellään meikäläisellä, ja paljoakaan he eivät kursaile tullessaan milloin mielivät ja viipyessään niin kauvan kuin haluavat."

      Hän loi toisen silmäyksen Tomkinsiin, joka näytti yhä tutkivan edessään olevaa kirjaa. Sitte hiipi hän lähelle kummastunutta tyttöä, joka oli vuorotellen katsellut kaitsijaa ja vierasta ikäänkuin kykenemättä käsittämään edellisen sanoja tai oivaltamaan jälkimäisen läsnäolon merkitystä.

      "Mene", kuiskasi Joliffe lähentäen suunsa niin liki neitosen poskea, että hänen hengityksensä heilutteli tämän hiuskiharoita, "mene, Phoebe kulta, vilistä vikkelästi kuin metsävuohi alas huvilaani – minä tulen sinne pian ja – "

      "Huvilaasi, tosiaankin!" ynseili Phoebe. "Oletpa kovin rohkea vaivaiseksi pukintappajaksi, joka ei ole koskaan ennen säikyttänyt mitään muuta kuin saksanhirveä. Sinun huvilaasi, jopa jotakin! Kyllä käskisi minun mennä sinne."

      "Hiljaa, hiljaa, Phoebe – tässä ei ole aikaa leikintekoon. Alas huvilaani juokse, sanon, kuin hirvi, sillä ritari ja neiti ovat molemmat siellä, ja minä pelkään, että he eivät enää palaja tänne. Kaikki on hukassa, tyttö – ja meidän pahat päivämme ovat viimein tulleet kerrassaan viheliäisinä – olemme ihan umpimutkassa ja kiivaan ajon ahdistuksessa."

      "Onko se mahdollista, Joceline?" ihmetteli tyttö-parka kääntyen kaitsijaan, säikkynyt ilme kasvoillaan, joita hän oli tähän asti käyttänyt maalaiskeimailuun.

      "Yhtä varmaa, Phoebe rakas, kuin – " Vakuutuksen loppu hupeni Phoeben korvaan, niin likelle painuivat sitä metsänvartijan huulet; ja jos ne siinä koskettivat hänen poskeansakin, niin on murheella kuten kärsimättömyydelläkin etuoikeutensa, ja Phoebe-poloisella oli vakavaa peljästystä kylliksi, hänen ottaakseen huomioonsa noin vähäpätöistä seikkaa.

      Mutta Jocelinen huulten lähestyminen Phoeben sievälle, vaikka ruskettuneelle poskelle ei ollut mikään mitätön tapaus independentin mielestä, joka vastikään oltuaan Jocelinen valppauden kaittavana oli viimeksi vuorostaan tullut kaitsijan käyttäytymisen tarkkaajaksi heti kun Phoeben ja Joliffen kohtaus oli käynyt noin mielenkiintoiseksi. Ja huomatessaan Jocelinen haastelun likeisyyden koroitti hän äänensä niin yrmeäksi, että se olisi vetänyt vertoja voitelemattomalle ja ruosteiselle sahalle, saaden sillä Jocelinen ja Phoeben kavahtamaan kuusi jalkaa erilleen vastakkaisiin suuntiin, ja jos Kupido kuului seurueeseen, syöksähti lemmenjumala varmaan ulos ikkunasta niinkuin tykinlaukausta pakeneva villihanhi. Silmänräpäyksessä heittäytyen saarnamiehen ja paheen soimaajan asentoon huudahti soturi: "Mitä nyt, te häpeämättömät ja röyhkeät! Mitä – sukoilemassa ja kisaamassa ihan minun nähteni! Jopa menee pitkälle – tahdotteko te pitää ilveitänne parlamentin korkean tuomioistuimen valtuutettujen taloudenhoitajan edessä niinkuin olisitte remuisilla markkinoilla kojussa taikka kevytmielisen tanssikoulun vilskeessä ja huiskeessa, missä viuluniekkain vintiöt vinguttavat jumalattomilla kapineillaan: 'Saat suukkoja kokea, on soittaja sokea'? – Mutta tässä", hän sanoi tuimasti jysäyttäen nyrkillään nidettä, "tässä on noiden paheitten ja hullutusten kuningas ja ylimäinen pappi! Tässä on se mies, jota suruttomat hupsut syntisesti sanovat luonnon ihmeeksi! Tässä on hän, jonka ruhtinaat valitsevat kammiokaitsijakseen ja hovineidot ottavat vuodekumppanikseen. Tässä on hienojen sanojen, hemputtelun ja hupsuuden etevin opettaja – tässä!" Ja hän iski toistamiseen nidettä – voi, se oli mestarin koottujen teosten ensimäinen painos, Roxburghen ihastelema, Bannatynen rakastama, – se oli Hemmingsin ja Gondelin editio princeps! "Sinun syyksesi", hän jatkoi, "sinun syyksesi, William Shakespeare, minä panen kaiken semmoisen vallattoman turhuuden ja säädyttömän huikentelun, mikä on tahrannut maata sinun päivistäsi saakka!"

      "Kautta kaiken pyhän, sepä on raskas syytös", sanoi Joceline, jonka rohkeata huolettomuutta ei voitu pitkäksi aikaa lannistaa; "istu ja pala, onko herramme vanha suosikki Stratfordin Ville vastuussa jokaisesta muiskusta, mitä on siepattu Jaakon ajoista asti? Huikea tili tosiaan – mutta kenenkähän syytä se on, mitä pojat ja tytöt tekivät ennen hänen aikaansa?"

      "Älä pilkkaa", varoitti soturi, "jotten minä sisäisen ääneni haastamana menettele sinun kanssasi kuten herjaajan. Totisesti sanon minä, että siitä saakka kun paholainen putosi taivaasta, häneltä ei ole koskaan puuttunut asiamiehiä maan päällä, mutta missään ei hän ole tavannut noitaa, joka niin rajattomasti vallitsee ihmisten sieluja kuin tämä turmeluksen sikiö Shakespeare. Jos vaimo etsii katalaa esimerkkiä avioliitonrikkomukseen, niin tästä hän sen löytää. Kun mies tahtoo tietää, miten hänen on kasvatettava kätyriänsä murhaajaksi, saa hän tästä ohjeet. Jos vallasnaisen tekee mieli mennä pakanalliselle neekerille, näkee hän kirjaan pannun vahvistuksen aikeensa mahdollisuudesta. Ken tahtoo herjata Luojaansa, hänelle on tässä varattu ivasanoja suuhun. Jos joku tahtoo uhmata lihallista veljeänsä, niin tässä on haaste valmiina. Kun teitä haluttaa päihtyä, niin Shakespeare ilahuttaa teitä pikarilla. Aistillisiin nautintoihin pyrkiessänne hän viihdyttelee teidät hillittömään antaumukseen niinkuin luutun viettelevillä sävelillä. Tämä, sanon, tämä kirja on kaikkien niiden vaurioiden juurena ja alkulähteenä, jotka ovat tulva virran tavoin levinneet yli maan, tehden ihmisistä pilkkaajia, epäilijöitä, kieltäjiä, murhaajia, rauhanrikkojia ja viiniruukun ystäviä, niin että he oleksivat saastaisissa paikoissa ja istuvat myöhään iltapikarien ääressä. Pois hänet, pois hänet, te Englannin miehet! Tophetiin hänen häijyt kirjansa, ja Hinnomin laaksoon hänen kirotut luunsa! Totisesti, ellei kulkumme olisi ollut kiireinen, kun sivuutimme Stratfordin vuonna 1643 Sir William Wallerin johtamina – ellei kulkumme olisi ollut kiireinen – "

      "Syystä että prinssi Rupert oli kintereillänne kavaliereineen", jupisi parantumaton Joceline.

      "Minä sanon", pitkitti kiivaileva ratsumies, koroittaen äänensä ja ojentaen käsivartensa, "että jollei kulkumme olisi käskystä СКАЧАТЬ