Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ style="font-size:15px;">      Sitten hetkisen kuluttua hän tuumi salaperäisesti hymyillen:

      – Siro naamio, joka olet värjätty uljaan ritarin verellä, sinä joudut samaan varastoon, missä säilytetään la Vallièren ihmeellisiä kirjeitä Raoulin kirjeiden ohella, siihen lemmenlehtisten kokoelmaan, joka aikanaan muodostaa Ranskan ja kuningasvallan historian. Sinä tulet herra Malicornen haltuun, – nauroi tyttöhupakko edelleen, alkaen riisuutua. – Kelpo Malicornen haltuun, – hän jatkoi sammuttaen kynttilänsä, – joka luulee olevansa vain katselmusherrana Monsieurilla, mutta josta minä teen Bourbonien suvun ja kuningaskunnan parhaiden sukujen arkistonhoitajan ja historioitsijan. Valitelkoon hän vieläkin, se mörökölli!

      Hän laski uutimensa alas ja nukahti.

      161.

      Matka

      Seuraavana, lähtöön määrättynä päivänä, kuningas astui kellon yhtätoista lyödessä kuningattarien ja Madamen kanssa pääportaita pitkin edustalla odottavia vaunujaan kohti, joiden eteen oli valjastettu kuusi korskuvaa hevosta.

      Koko hovi odotteli matkapuvussa Hevosenkengäksi nimitetyllä pihalla. Loistava olikin nähdä tämä satuloitujen hevosten ja valjastettujen kuormavaunujen jono sekä virkailijoittensa, kamaripalvelijainsa ja paashiensa ympäröimien ylhäisten herrojen ja naisten joukko.

      Kuningas astui ajopeleihinsä molempain kuningatarten kanssa. Madame istahti omiinsa Monsieurin kera. Hovineidot noudattivat esimerkkiä, asettuen kaksittain heille määrättyihin vaunuihin.

      Kuninkaan vaunut kulkivat etunenässä, niitä seurasivat Madamen ajopelit, ja sitten muut hovisäännön määräämässä järjestyksessä.

      Päivä oli helteinen. Keveän tuulenviiman, jota aamusella olisi saattanut pitää kyllin voimakkaana vilvoittamaan ilmaa, teki pilvien takaa esiintyvä aurinko pian hehkuvaksi, ja nyt enää vain huokui kuuman autereen läpi polttavana henkäilynä, joka nostatti matkustajien kasvoille hienoa pölyä, saaden nämä toivomaan pian pääsevänsä perille.

      Madame oli ensimmäinen, joka valitteli kuumuutta. Monsieur vastaukseksi heittäysi taaksepäin vaunuissa kuin pyörtymäisillään ja valeli päälleen hajuvesiä ja ripisteli tuoksusuoloja, samalla kun hän tuon tuostakin huokaili raskaasti.

      Silloin Madame virkkoi hänelle herttaisimpaan sävyynsä:

      "Tosiaan, monsieur, odotin teidän olevan kyllin kohtelias, jättääksenne tällä helteellä vaunut minulle yksinäni ja itse tehdäksenne matkan ratsain."

      "Ratsain!" huudahti prinssi niin pelästyneenä, että hyvin saattoi nähdä, kuinka mahdoton hänen oli ottaa varten noin merkillistä ehdotusta. "Ratsain! Mitä ajattelettekaan, madame? Ihonihan korventuisi aivan pilalle tällaisessa tulikuumassa tuulessa."

      Madame purskahti nauramaan.

      "Te otatte minun päivänvarjoni", esitti hän.

      "Sitä olisi perin hankala pidellä!" vastasi Monsieur yksioikoisesti.

      "Eikä minulla ole hevostakaan."

      "Mitä! Eikö hevosta?" vastasi prinsessa, tahtoen edes kiusoitella, ellei saanut puolisoansa jättämään häntä yksikseen. "Te erehdytte, monsieur, sillä näenhän tuolla mieliraudikkonne."

      "Raudikkoni?" huudahti prinssi, yrittäen liikahtaa vaununikkunaa kohti; mutta se tuotti hänelle niin paljon vaivaa, että hän keskeyttäen aikeensa kiirehti vaipumaan entiseen hievahtamattomaan asentoonsa.

      "Niin", virkkoi Madame, "teidän hevosenne, jota herra de Malicorne kuljettaa."

      "Eläinparka!" vastasi prinssi. "Kyllä se saa kärsiä kuumuudesta!"

      Näin sanottuaan hän sulki silmänsä kuin kuoleva, joka vetää viimeistä henkäystään.

      Madame puolestaan ojentausi veltosti kaleesien toiseen nurkkaan, sulkien hänkin silmänsä, ei kuitenkaan nukkuakseen, vaan rauhassa haaveillakseen.

      Sillävälin kuningas, istuen vaunujensa etuosassa, luovutettuaan perimmäiset paikat kuningattarille, kärsi levottomain rakastajain tunteiden voimakasta ristiriitaa, jota heissä syntyy, kun he koskaan kykenemättä sammuttamaan polttavaa lemmenjanoansa aina haluavat nähdä rakkautensa esineen, mutta sitten väistyvät puoliksi tyytyväisinä, huomaamatta kiihoittaneensa janon vielä polttavammaksi.

      Ajaen edellä, kuten olemme sanoneet, kuningas ei voinut paikaltaan nähdä viimeisinä kulkevia seuranaisten ja hovineitojen vaunuja. Hänen täytyi sitäpaitsi vastata nuoren kuningattaren alituisiin kyselyihin. Perin onnellisena omistaessaan rakkaan puolisonsa, kuten hän kuninkaallisen seurustelukaavan unohtaen virkkoi, hän rasitti tätä kaikella rakkaudellaan ja kahlehti huolenpidollaan, peläten että hänet tultaisiin ryöstämään tai että Ludvig saisi halun jättää hänet.

      Itävallan Anna, joka ei silloin juuri muuta ajatellut kuin aika-ajoin tempoilevia vihjauksia rinnassaan, näytti iloista sävyä, ja vaikka hän aavisti kuninkaan levottomuuden, pitensi hän häijynkurisesti tämän kärsimyksiä vähän väliä odottamatta uudistaen keskustelun juuri kun hänen majesteettinsa omiin ajatuksiinsa vaipuneena alkoi hempeästi mietiskellä salaisia lempisuhteitaan.

      Kaikki tämä, kuningattaren hellä huolehtiminen ja Itävallan Annan kiusoittelu, alkoi tuntua sietämättömältä kuninkaasta, joka ei osannut hillitä sydämensä sykähtelyjä. Hän tuskitteli ensin kuumuutta; se oli alkuna muihin valituksiin. Mutta hän teki sen niin taitavasti, että Maria Teresia ei aavistanut hänen tarkoitustaan, vaan ymmärtäen kuninkaan sanat kirjaimellisesti ryhtyi leyhyttelemään Ludvigia kameelikurjensulillaan. Mutta kun kuningas kuumuuden haihduttua valitteli suonenvetoa ja jalkojen puutumista, ja kun vaunut juuri pysähtyivät hevosia vaihtamaan, kysyi kuningatar:

      "Tahdotteko, että astun kanssanne vaunuista? Minunkin jalkani ovat kangistuneet. Kävelkäämme muutamia askeleita jalan, ja kun vaunut saavuttavat meidät, asetumme jälleen paikoillemme."

      Kuningas rypisti kulmiaan. Uskottomalle aviopuolisolle on kova koetus, kun vaimo kalvavasta mustasukkaisuudesta huolimatta on kyllin lujatahtoinen välttääkseen antamasta veruketta vihastumiseen.

      Kuningas ei kuitenkaan voinut kieltää. Astuttuaan alas hän siis tarjosi käsivartensa kuningattarelle ja käveli tämän kanssa kappaleen matkaa, sillävälin kun hevosia vaihdettiin. Mutta kävellessään loi hän kateellisen silmäyksen hovimiehiin, joilla oli onni kulkea tiensä ratsain.

      Kuningatar huomasi pian, että jalkaisin kävely ei miellyttänyt kuningasta enempää kuin vaunuissa ajaminenkaan. Hän pyysi siis, että siirryttäisiin takaisin ajopeleihin.

      Kuningas vei hänet vaununastuimelle asti, mutta ei noussut hänen mukaansa. Hän vetäytyi jonkun askeleen taaksepäin, etsien vaunujonossa sitä henkilöä, joka hänelle oli niin peräti mielenkiintoinen.

      Kuudensien vaunujen oviverhojen takaa näyttäytyivät la Vallièren vaaleat kasvot.

      Kun kuningas seisoi liikkumattomana paikallaan haaveillen, näkemättä että kaikki oli valmiina ja vain häntä odotettiin, hän kuuli kolmen askeleen päästä kunnioittavasti kysyvän äänen. Siinä oli herra de Malicorne täydessä tallimestarin asussa, pidellen vasemmalla käsivarrellaan kahden hevosen suitsia.

      "Pyysikö teidän majesteettinne hevosta?" kysyi hän.

      "Hevosta! Olisiko teillä joku hevosistani?" СКАЧАТЬ