Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

      Kuningas vei Manicampin ovelle ja kuiskasi:

      "Pidettäköön herra de Guichesta hyvää huolta, ja tulkoon hän kaikin mokomin pian terveeksi. Tahdon rientää kiittämään häntä kaikkien naisten nimessä, mutta varsinkin varoittamaan häntä uudestaan ryhtymästä sellaiseen."

      "Vaikka hänen täytyisi kuolla sata kertaa, sire, alkaa hän sata kertaa uudestaan, jos teidän majesteettinne kunnia on kysymyksessä."

      Tämä oli suorasukaista. Mutta olemme jo sanoneet, että kuningas Ludvig XIV rakasti suitsutusta, ja kunhan sitä hänelle vain tarjottiin, hän ei ollut kovin vaatelias sen laatuun nähden.

      "Hyvä on, hyvä on", virkkoi hän jättäessään Manicampille hyvästi, "minä käyn itse de Guichen luona ja puhun hänelle järkeä."

      Manicamp poistui, astellen takaperin.

      Sitten kuningas palasi kolmen läsnäolijan luo.

      "Herra d'Artagnan!" sanoi hän.

      "Sire."

      "Sanokaahan, mistä johtuu, että näkönne on niin hämärä, vaikka teillä tavallisesti on perin hyvät silmät?"

      "Minunko näköni hämärä, sire?"

      "Epäilemättä."

      "Täytyyhän tietysti niin olla, koska teidän majesteettinne sen sanoo.

      Mutta missä suhteessa se on huono, jos rohkenen kysyä?"

      "No siinä Rochinin metsikön tapahtumassa."

      "Ahaa!"

      "Epäilemättä. Te olette ollut huomaavinanne kahden hevosen jäljet, kahden miehen jäljet, keksinyt muka yksityisseikkoja taistelusta. Mitään tuosta kaikesta ei ole ollut olemassa. Pelkkää mielikuvitusta!"

      "Ahaa!" äännähti d'Artagnan toistamiseen.

      "Näin on laita noiden hevosten jälkien, samoin muidenkin taistelun merkkien. De Guiche kamppaili metsäsian kanssa siinä kaikki. Mutta se kamppailu näkyy kaikesta päättäen olleen pitkä ja kamala!"

      "Ahaa!" äänteli d'Artagnan yhä.

      "Ja ajatella, että hetkeksikään uskoin sellaista erehdystä. Mutta te puhuittekin niin varmana."

      "Minulla tosiaan täytyi olla silmät sokaistuina, sire", myönsi d'Artagnan niin suopeasti, että kuningas tuli ihan hyvälle mielelle.

      "Te siis myönnätte sen?"

      "Pardieu, sire, kuinkas sitten!"

      "Joten nyt näette asian…?"

      "Aivan toisena kuin puoli tuntia sitten."

      "Ja mistä katsotte tämän muuttuneen käsityksenne johtuvan?"

      "No, asiahan on hyvin helposti selitettävissä, sire! Puoli tuntia sitten palasin Rochinin metsiköstä, jossa minulla ei ollut muuta valoa kuin tallilyhty-pahainen…"

      "Jotavastoin tällä hetkellä…?"

      "Tällä hetkellä minulla on kaikki kabinettinne kynttilät ja lisäksi kuninkaan kaksi silmää, jotka valaisevat kuin auringot."

      Kuningas purskahti nauruun, ja de Saint-Aignan alkoi hohottaa.

      "Kävi niinkuin herra Valotin kanssa", jatkoi d'Artagnan, ottaen sanan kuninkaan suusta: "hän ei ainoastaan kuvitellut, että herra de Guiche oli haavoittunut luodista, vaan vielä luuloitteli kaivaneensa sen hänen rinnastaan."

      "Ma foi!", virkkoi Valot, "tunnustan…"

      "Ettekö te niin uskonut?" pitkitti d'Artagnan.

      "Minun on sanottava", vastasi Valot, "etten sitä ainoastaan uskonut, vaan että olen yhä valmis sen vannomaankin."

      "Hei, hyvä tohtori, unta kaikki!"

      "Untako?"

      "Herra de Guichen haava on unta! Luoti on unta!.. ja uskokaa minua, älkää hiiskuko siitä hupsutuksesta enempää."

      "Paikalleen puhuttu", virkkoi kuningas; "d'Artagnanin teille antama neuvo on hyvä. Älkää puhuko unestanne enää kellekään, herra Valot, ja annan sanani siitä, että te ette sitä kadu. Hyvää yötä, messieurs. Oi, onpa surkeata joutua villikarjun kynsiin!"

      "Surkeata on sortua metsäkarjun raadeltavaksi!" toisti d'Artagnan hyvin äänekkäästi.

      Ja hän toisteli tätä lausetta vielä kaikkien kulkemiensa huoneiden läpi, ja lähtiessään linnasta hän vei Valotin mukanaan.

      "Nyt, kun olemme kahden kesken", lausui kuningas de Saint-Aignanille, "mikä on de Guichen vastustajan nimi?"

      De Saint-Aignan katsoi kuninkaaseen.

      "Oh, älä epäröi", rohkaisi tämä, "tiedäthän, että minun täytyy antaa anteeksi."

      "De Wardes", vastasi de Saint-Aignan.

      "Hyvä."

      Mutta mennessään yksityishuoneeseensa Ludvig XIV virkahti kiivaasti itsekseen: "Anteeksianto ei ole unohdusta."

      159.

      Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan

      Manicamp läksi kuninkaan luota peräti onnellisena, kun oli niin hyvin suoriutunut. Mutta aikoessaan portaitten alapäässä sivuuttaa eräät oviverhot hän tunsi yhtäkkiä jonkun nykäisevän hihasta.

      Hän kääntyi ja näki käytävässä odottelevan Montalaisin, joka eteenpäin kumartuneena kuiskasi hänelle salaperäisesti:

      "Monsieur, tulkaa nopeasti, minä pyydän."

      "Ja mihin sitten, mademoiselle?" kysyi Manicamp.

      "Ensiksikin sanon, että todellinen ritari ei olisi minulle lainkaan tehnyt tätä kysymystä, vaan seurannut mitään selitystä kaipaamatta."

      "Hyvä on, mademoiselle", virkkoi Manicamp, "olen valmis käyttäytymään todellisena ritarina."

      "Ei, se on myöhäistä, ettekä te siitä enää saisi ansiota. Me menemme Madamen luo."

      "Ah, ah!" huudahti Manicamp. "Menkäämme Madamen luo."

      Ja hän seurasi Montalaisia, joka riensi edellä keveänä kuin Galatea.

      – Tällä kertaa, – ajatteli Manicamp seuratessaan opastansa, – en usko metsästysjuttujen oikein vetelevän. Yritämmepä kuitenkin, ja tarpeen tullen… ma foi, tarpeen tulen keksimme jotakin muuta.

      Montalais kiirehti yhä vinhasti eteenpäin.

      – Onpa väsyttävää, – tuumi Manicamp, – kun täytyy samalla kertaa käyttää sekä aivojansa että koipiaan!

      Viimein he päätyivät perille.

      Madame oli saanut СКАЧАТЬ