Название: Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II
Автор: Dumas Alexandre
Издательство: Public Domain
Жанр: Зарубежная классика
isbn:
isbn:
Kuninkaan ryhtyessä viimemainittuihin toimenpiteisiin totuuden selvillesaamiseksi d'Artagnan riensi silmänräpäystäkään siekailematta talliin, sieppasi naulasta lyhdyn, satuloitsi itse hevosensa ja suuntasi kulkunsa hänen majesteettinsa ilmoittamalle paikalle. Lupauksensa mukaan hän ei ollut tavannut eikä puhutellut ketään, ja kuten mainitsimme oli hän tunnollisuudessaan mennyt niin pitkälle, että suoriusi matkaan kokonaan tallipoikien ja ratsaspalvelijain avutta. D'Artagnan oli niitä, jotka pitävät kunnia-asianaan toimia vaikeina hetkinä kaksinkertaisen tarmokkaasti.
Annettuaan hevosensa laukata viisi minuuttia hän saapui metsään, sitoi ratsunsa lähimpään puuhun ja tunkeusi jalkaisin aukealle asti.
Sitten hän alkoi samoilla lyhty kädessä pitkin ja poikin aholla, mittaillen ja tutkien, ja puolen tunnin etsiskelyn jälkeen hän palasi ääneti hevosensa luo ja tuli miettiväisenä käymäjalkaa linnaan.
Ludvig odotteli työhuoneessaan. Hän oli yksin ja tuherteli lyijykynällä paperille rivejä, jotka d'Artagnan ensi silmäyksellä näki eri pitkiksi ja moneen kertaan korjailluiksi. Tästä hän päätteli niiden olevan runoa.
Kuningas kohotti päätänsä ja huomasi kapteenin.
"No, monsieur", virkkoi hän, "tuotteko minulle uutisia?"
"Kyllä, sire."
"Mitä olette nähnyt?"
"Kerron teille todennäköisen asianlaidan, sire", vastasi d'Artagnan.
"Minä halusin taattuja tietoja."
"Tulen niin lähelle varmuutta kuin mahdollista. Aika oli sopiva sellaisiin tutkimuksiin kuin juuri olen tehnyt: illalla on satanut ja tiet olivat lionneet…"
"Asiaan, herra d'Artagnan."
"Sire, teidän majesteettinne oli minulle sanonut, että teitten risteyksessä Rochinin metsikössä oli kuollut hevonen. Aloitin siis teiden tutkimisella. Sanon teiden, koska aukeaman keskelle tullaan neljää eri tietä. Vain sillä, jota seurasin, oli vereksiä jälkiä. Kaksi hevosta oli kulkenut rinnan; niiden kahdeksan kavion jäljet olivat hyvin selvästi painuneet liejuun. Toinen ratsastaja oli ollut enemmän kiireissään kuin toverinsa koska hänen ratsunsa jäljet ovat aina puolen hevosenmittaa toisista edellä."
"Olette siis varma, että he olivat tulleet kahden?" virkkoi kuningas.
"Niin, sire. Ne ovat olleet kaksi isoa eläintä, yhtäläiseen käyntiin opetettuja ja tottuneita sotakomentoon, koska ovat kääntyneet moitteettomassa vinokulmassa ympyrän portilla."
"Sitten, monsieur?"
"Siinä ovat ratsastajat toviksi pysähtyneet, varmaankin taisteluehdoista sopiakseen, ja hevoset ovat käyneet levottomiksi. Toinen ratsastajista puhui, toinen kuunteli ja tyytyi vain vastaamaan. Hänen hevosensa kuopi jalallaan maata, mikä todistaa, että hän tarkatessaan toisen puhetta jätti suitset höllälle."
"Siellä on siis ollut kaksintaistelu?"
"Kiistämättömästi."
"Jatkakaa; te olette taitava huomioiden tekijä."
"Toinen ratsastaja, se, joka kuunteli, jäi paikalleen; toinen karautti aukeaman yli ja kääntyi aluksi vastustajaansa päin. Silloin paikalleen jäänyt nelisti kahden kolmanneksen päähän ympyrän läpimitasta, luullen käyvänsä vihollistaan vastaan, mutta tämä oli kiertänyt metsän syrjää pitkin."
"Ette kai tiedä heidän nimiään?"
"En laisinkaan, sire. Mutta se, joka kiersi metsän syrjää, ratsasti mustalla hevosella."
"Mistä sen tiedätte?"
"Muutamia häntäjouhia oli jäänyt kaivannon reunalla kasvaviin vatukkapensaisiin."
"Jatkakaa."
"Toinen hevonen on tunnettavissa, se kun jäi kuolleena taistelutantereelle."
"Ja mikä sen oli surmannut?"
"Ohimon lävistänyt luoti."
"Oliko se pistoolin vai musketin luoti?"
"Pistoolin, sire. Sitäpaitsi on hevosen vamma ilmaissut minulle ampujan menettelytavan. Hän on kiertänyt metsän varjossa tavoittaakseen vastustajansa sivulta päin. Seurasinkin askeleita ruohossa."
"Sen mustan hevosenko?"
"Niin, sire."
"Pitkittäkää, herra d'Artagnan."
"Kun teidän majesteettinne nyt tuntee kiistakumppanusten asennot, on minun jätettävä tuonpuoliseen laitaan jäänyt ratsastaja, puhuakseni siitä, joka ottelussa kannusti hevosensa laukkaan."
"Olkaa hyvä."
"Hyökkäävän ratsastajan hevonen kaatui heti laukauksesta."
"Mistä sen tiedätte?"
"Ratsastajalla ei ole ollut aikaa astua maahan, vaan hän on suistunut hevosensa mukana. Näin jäljen hänen säärestään, jonka hän oli vaivoin vetänyt hevosen alta. Eläimen ruumis oli puristanut kannuksen syvälle maahan."
"Hyvä. Ja mitä hän teki noustuaan?"
"Hän säntäsi suoraan vastustajaansa kohti."
"Joka yhä pysytteli metsän syrjässä?"
"Niin, sire. Saavuttuaan sitten hyvälle tähtäysvälille hän pysähtyi tanakasti; molempain kantapäiden jäljet näkyvät vierekkäin. Hän tähtäsi viholliseensa, mutta ampui ohi."
"Mistä tiedätte, että hän ei osannut?"
"Löysin luodin lävistämän hatun."
"Ah, todistuskappale!" huudahti kuningas.
"Riittämätön, sire", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisesti; "se on vailla nimikirjaimia ja vaakunaa, koristettu punaisella sulalla kuten kaikki muut, ja nauhassakaan ei ole mitään erikoista."
"Ja ampuiko tuon lävistetyn hatun omistaja toisen laukauksensa?"
"Oh, sire, hänen molemmat laukauksensa olivat jo ammutut."
"Miten olette sen saanut selville?"
"Minä löysin pistoolin etupanokset."
"Ja mihin joutui se luoti, joka ei tappanut hevosta?"
"Se taittoi hatunsulan siltä, johon se oli tähdätty, ja murskasi sitten koivunvesan aukeaman toisella puolella."
"Mustalla hevosella ratsastava oli siis aseeton silloin kun hänen vastustajallaan oli vielä laukaus jäljellä."
"Sire, sillävälin kun hevosensa menettänyt ritari nousi ylös, panosti toinen aseensa uudestaan. Siinä puuhassa hän oli kuitenkin hyvin hätääntynyt, koska hänen kätensä vapisi."
"Mistä senkin tiedätte?"
"Puolet panosta oli valunut maahan, ja hän oli viskannut latasimen kädestään, jotta sen asettaminen СКАЧАТЬ