Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ enimmin, syystä, että hän on suora ja hyväsydäminen. Piispaksi tultuani etsiskelen teeskentelemättömiä luonteita, jotka saavat minut rakastamaan totuutta ja vihaamaan juonittelua."

      D'Artagnan siveli viiksiään.

      "Minä tapasin Portoksen; hän oli joutilaana, hänen läsnäolonsa muistutti mieleeni entisiä hauskoja päiviä, silti häiritsemättä nykyistä mielentilaani. Kutsuin Portoksen luokseni Vannesiin. Kun herra Fouquet, joka on niin ystävällinen minua kohtaan, sai tietää, että Portos oli likeinen ystäväni, lupasi hän veikkosellemme ritarimerkin ensi tähtisateessa; siinä koko salaisuus."

      "Minä en käytä sitä väärin", sanoi d'Artagnan.

      "Sen tiedän hyvin, ystäväni; ei kellään ole todellista kunniantuntoa suuremmassa määrässä kuin sinulla."

      "Se on minulle imartelevaa, Aramis."

      "Ja nyt…" kirkkoruhtinas tähtäsi katseensa ystävän sieluun… "puhelkaamme nyt hiukan omista asioistamme. Tahdotko sinä tulla herra Fouquetin ystäväksi? Älä keskeytä minua ennen kuin selitän, mitä sillä tarkoitan."

      "Minä kuuntelen."

      "Tahdotko kohota Ranskan marskiksi, pääriksi, herttuaksi, ja hallita miljoonan arvoista läänitystä?"

      "Mutta, hyvä ystävä", sanoi d'Artagnan, "mitä sen kaiken saavuttamiseksi pitäisi tehdä?"

      "Ruveta herra Fouquetin mieheksi."

      "Minä olen kuninkaan mies, veikkoseni."

      "Et kaiketikaan yksinomaan?"

      "Hoo, d'Artagnan on jakamaton."

      "Arvatenkin sinulla on kunnianhimoa, tuollaisena urhoollisena kykynä."

      "Onhan kyllä."

      "No niin?"

      "No, kah, minä toivon pääseväni Ranskan marskiksi, herttuaksi, pääriksi; mutta sen kaiken antakoon minulle kuningas."

      Aramis kiinnitti kirkkaan katseensa jälleen d'Artagnaniin.

      "Eikö kuningas ole valtias?" sanoi d'Artagnan.

      "Sitä ei kukaan kiellä, – niin oli myöskin Ludvig XIII."

      "Mutta, hyvä ystävä, Richelieun ja Ludvig XIII: n välillä ei ollut mitään d'Artagnania", huomautti muskettisoturi tyynesti.

      "Kuninkaan ympärillä on paljon kompastuskiviä", lausui Aramis.

      "Ei kaiketikaan kuninkaan edessä?"

      "Eipä kyllä; mutta…"

      "Kuulehan, Aramis, minä huomaan, että jokainen ajattelee itseään, eikä milloinkaan tätä pikku ruhtinasta; no, minä tuen itseäni, tukemalla häntä."

      "Entä ruhtinaitten kiittämättömyys?"

      "Sitä pelkäävät ainoastaan heikot."

      "Oletpa hyvin varma itsestäsi."

      "Olen kuin olenkin."

      "Mutta voisi sattua, että kuningas ei enää tarvitsisi sinua."

      "Minä uskon päinvastoin, että hän joutuu tarvitsemaan minua enemmän kuin milloinkaan; ja ajatteles, hyvä ystävä, jos tulisi kysymykseen jonkun uuden Condén vangitseminen, niin kuka sen ottaisi toimittaakseen? Tämä… ainoastaan tämä koko Ranskassa."

      Ja d'Artagnan läimäytti miekkaansa.

      "Sinä olet oikeassa", sanoi Aramis kalveten. Hän nousi ylös ja puristi d'Artagnanin kättä.

      "Nyt kutsutaan illalliselle", virkkoi muskettisoturien kapteeni; "sallinet siis…"

      Aramis kiersi käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja sanoi hänelle:

      "Sinunlaisesi ystävä on paras jalokivi kuninkaan kruunussa." Sitten he erosivat.

      – Sanoinhan, että jotakin oli tekeillä, – ajatteli d'Artagnan.

      – Täytyy jouduttaa miinan räjäytystä, – arveli Aramis; – d'Artagnan on haistanut sytytyslangan.

      149.

      Madame ja de Guiche

      Olemme nähneet, että de Guiche oli äkkiä poistunut salista sinä päivänä, jolloin Ludvig XIV oli niin kohteliaasti tarjonnut de la Vallièrelle arpajaisissa voittamansa ihmeelliset rannerenkaat.

      Kreivi käveli jonkun aikaa palatsin ulkopuolella tuhansien epäluulojen ja suuren levottomuuden kiusaamana. Sitten hänen nähtiin Viisikulmion vastapäiseltä pengermältä odottavan Madamen lähtöä. Kului runsaasti puoli tuntia. Täällä yksinäisyydessä ei kreivillä tällähaavaa saattanut olla kovinkaan hupaisia ajatuksia. Hän veti esille taskukirjansa ja päätti monien epäröimisten jälkeen kirjoittaa seuraavat sanat:

      "Madame, rukoilen teitä suomaan minulle hetken puhutteluun. Älkää säikähtykö tästä pyynnöstäni; sillä siihen ei sisälly mitään vierasta hartaalle kunnioitukselle, jolla" j.n.e.

      Hän sulki sinetillään tämän omituisen anomuksen rakkauskirjeen tapaan taitettuna. Samassa näki hän linnasta tulevan useita naisia, sitten miehiä ja vihdoin melkein kuningattaren koko seurueen. Hän huomasi joukossa la Vallièrenkin ja Montalaisin, joka jutteli Malicornen kanssa. Viimeiseen asti hän tarkkaili vieraita, jotka äskettäin olivat täyttäneet leskikuningattaren kabinetin.

      Madame ei yhäkään ilmestynyt esille. Hänen täytyi kuitenkin välttämättömästi palata asuntoonsa tämän pihan kautta, ja jännittyneenä de Guiche tähysti pengermältä pihamaalle. Lopultakin Madame tuli ulos kahden tulisoihtuja kantavan hovipojan saattamana. Hän käveli nopeasti, ja ovelleen päästyänsä hän huusi:

      "Pojat, on tiedusteltava kreivi de Guichea, hänen antaakseen minulle selostuksen eräästä tehtävästä. Jos hän on vapaana, pyytäkää häntä käymään luonani."

      De Guiche pysyi ääneti ja varjoon kätkeytyneenä; mutta heti kun Madame oli mennyt sisälle, hyökkäsi hän pengermältä portaita alas. Hän tekeytyi mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi paashien varalle, jotka jo riensivät hänen asuntoaan kohti.

      "Ah, Madame tavoittaa minua!" jupisi hän kuohuksissaan ja rypisti kokoon kirjeensä, joka nyt oli käynyt tarpeettomaksi.

      "Herra kreivi", sanoi toinen hovipoika hänet huomatessaan, "on onnellista, että tapaamme teidät."

      "Mikä on, messieurs?"

      "Tulemme Madamen käskystä."

      "Madamen käskystä?" huudahti de Guiche muka ihmeissään.

      "Niin, herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä saapumaan luoksensa. Hän sanoi, että teidän on annettava hänelle selostus jostakin tehtävästä. Onko teillä aikaa?"

      "Olen kokonaan hänen kuninkaallisen korkeutensa käskettävissä."

      "Suvaitkaa siis seurata meitä."

      Saapuessaan СКАЧАТЬ