Macbeth. Уильям Шекспир

Чтение книги онлайн.

      Tuo onko puukko, silmissäni tuossa,

      Päin kättä kahva? Annas sinuun tartun! —

      En sua saanut, ja tok' yhä näen sun.

      Sa, turman ilmiö, sua eikö koura

      Käsitä niinkuin silmä? Taikka tietkö

      Vaan mieliluulon puukko, tyhjä haamu,

      Vaan kiihtyneiden aivojeni luoma?

      Sun yhä näen, niin käsin tuntuvana

      Kuin tämän, jonka tässä paljastan.

      Sa näytät mulle tien, jot' aion käydä;

      Ja tuommoist' asett' on mun juuri tarvis. —

      Muun aistimiston narriks silm' on tullut,

      Tai vie se niistä voiton. Yhä näen sun,

      Terä, kahva täynnä veripisaroita,

      Joit' äsken niiss' ei ollut. – Tyhjää kaikki;

      Verinen teko vaan se silmissäni

      Näin kuvastuu. – Nyt toinen puoli maata

      On niinkuin kuollut; häijyt unet hiipii

      Makaajan luo läp' uudinten; nyt velhot

      Hekaten kalvaan uhrijuhlaa viettää;

      Ja laiha murha, vartijansa, suden,

      Kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä,

      Kuin himokas Tarquinius, määränpäähän

      Salaisin rosvoaskelin kuin haamu

      Näin hiipivi. – Sa luja, vankka maa,

      Äl' askelteni astuntaa sa kuule,

      Ett' eivät itse kivetkin ne kielis

      Mun teistäni ja häiris tätä julmaa

      Yön rauhaisuutta, joka niille sopii! —

      Täss' uhkaan, ja hän elää: sanat vaan

      Ne kylmää leyhkää kuumaan toimintaan.

      Nyt käyn, ja se on tehty; kello kutsuu.

      Tuot' älä kuule, Duncan: ääni sen

      Sun kutsuu helvettiin tai taivaaseen!

      Toinen kohtaus.

      Sama paikka.

      Mi heidät juovutti, mun rohkaisi;

      Mi heidät sammutti, mun tulistutti. —

      Vaiti – Hiljaa! – Huuhkain vaan se siellä huikaa,

      Se turman enne, joka huutaa julmaa

      Hyv'yötänsä. – Hän työss' on; ovi on auki;

      Kuorsaillen juopunehet vartijat

      Ivaavat tointaan. Moisen laitoin juoman,

      Ett' elämä ja surma kiistäkööt nyt,

      Ovatko hengissä he vaiko kuolleet.

      Ken siellä?

                  Voi, heränneen heidän pelkään

      Ja tekemättä jääneen työn; – ei rikos,

      Vaan yritys se meidät tuhoo. – Vaiti! —

      Asetin valmihiksi miesten puukot;

      Ne huomasi hän kai. – Jos ei hän olis

      Isääni muistuttanut nukkuessaan,

      Min' oisin tehnyt sen. – Mun mieheni!

      Nyt on se tehty. – Kuulitko sa mitä?

      Yöhuuhkan huudon vaan ja sirkan laulun.

      Puhuitko sinä?

                     Milloin?

                              Äsken.

                                     Alas

      Kun astuinko?

                    Niin.

                          Hiljaa!

      Ken tuossa kamariss' on?

                               Donalbain.

      Oi, näky surkea on tuo!

                              Sa hupsu!

      Vai näky surkea!

                       Siell' unissansa

      Yks nauroi, toinen "murhaa!" huus, niin että

      Heräsi kumpikin: ma kuulin kaikki;

      Rukouksen sitten lukivat ja uneen

      Taas vaipuivat.

                      Kaks siell' on nukkumassa.

      "Kies' siunaa!" huusi yks, ja toinen "amen!"

      Kuin nämä pyövelkäten' ois he nähneet.

      Kuunnellen heidän tuskaans', suustan' "ament'"

      En saanut, he kun sanoivat: "Kies' siunaa!"