Macbeth. Уильям Шекспир

Чтение книги онлайн.

                         Oliko toivo, johon

      Puit itses, päissään? Unestansako se

      Nyt herää, silmät haljakkana katsoin

      Äskeistä mielityötään? Rakkautes

      Nyt vasta oikein tunnen. Pelkäätkö sä

      Yht' uljas olla työssä, toiminnassa

      Kuin haluissas? Sit' omistaako tahdot,

      Mink' elon kaunistukseks katsot, mutta

      Omissa silmissäsi pelkur' olla

      Ja sanoa kuin kissa tarinassa:

      "Tekisin, jos vaan uskaltaisin."

                                       Vaiti!

      Kaikk' uskallan ma, mitä sopii miehen;

      Ken enemp' uskaltaa, ei ole mies.

      Mik' elukka sun pani aikees mulle

      Ilmaisemaan? Kun sen sa uskalsit,

      Sin' olit mies; ja jos vaan uskaltaisit

      Enempää olla, kuin mit' olit, oisit

      Enemmän vielä mies. Ei aikaa silloin,

      Ei paikkaa ollut, vaan ne luoda tahdoit;

      Nyt itsestään ne tarjon' on, vaan tarjo

      Masentaa sun. Imettäjänä tunnen,

      Kuink' armas rakastaa on imulasta;

      Vaan parhaillaan sen myhäillessä mulle

      Sen hellist' ikenistä nännin oisin

      Pois temmannut ja pirstaks aivot lyönyt,

      Jos vannonut sen oisin kuin nyt sinä.

      Jos ei se käy —

                       Ei käy! Sa täyteen määrään

      Vaan mieles pingoita, niin kyllä käy se.

      Piankin matkan vaivat uuvuttavat),

      Molemmat hänen passarinsa huumaan

      Niin viinillä ja juomill', että muisti,

      Tuo aivon vartija, uduksi muuttuu

      Ja höyrypannuks järjen tallepaikka.

      Kun sitten päissään nukkuvat kuin kuolleet

      Elukan-untaan, mitä emme silloin

      Vois vartijattomalle Duncanille

      Me kahden tehdä? Mist' ei silloin syyttää

      Vois juopuneita passareita, joiden

      Viaksi tämä suuri murha pannaan?

      Vain poikia sa siitä! Uljas luontos

      Ei muuta luoda voi kuin miehenpuolta. —

      Kun hänen kamarissahan me verin

      Punaamme nukkunehet passarit,

      Omia heidän puukkojansa käyttäin,

      Ken sit' ei uskois heidän työkseen?

                                          Muuta

      Ken tohtis uskoa, kun murhan jälkeen

      Ulinan päästämme ja tuskanhuudon?

      Min' olen valmis; hirmutyöhön tuohon

      Jokaisen jänteen pingoitan. Nyt matkaan!

      Iloiseks vaan nyt koita teeskeleitä

      Ja viekas mieli viekkain kielin peitä.

      Mik' aika yöst' on, poika?

                                 Kuu on maillaan;

      En kuullut ole kelloa.

                             Puol'yöstä

      Se mailleen käy.

                       On myöhempi, ma luulen.

      He, miekkan' ota! – Taivaass' ollaan tiukat:

      Sen kaikki kynttilät on sammuksissa. —

      Tuoss', ota tuokin? – Raskas niinkuin lyijy

      Mua painaa uupumus, ja kuitenkaan

      En tahtois nukkua. Oi, armon vallat,

      Aatokset häijyt torjukaatte, joilla

      Leponi häirii luonto! – Miekkan' anna!

      Ken siellä?

                  Ystävä.

      Viel' ylähällä? Kuningas jo nukkuu.

      Hän oli harvinaisen iloinen

      Ja väellenne jakoi runsaat lahjat.

      Nyt tällä timantilla tervehtii hän

      Suloista emäntäänsä, sulkein siihen

      Kiitokset äärettömät.

                            Äkkipäätä

      Tahtomme joutui puutteen alamaiseks

      Ja suurt' ei aikaan saanut.

                                  Hyvin kaikki. —

      Unissan' yöllä näin nuo velhosiskot:

      Osaksi totta ennustivat teille.

      Mitäpä heistä! Mut jos aika myöntäis,

      Puhella sopis asiasta hiukan.

      Määrätkää hetki.

                       Milloin suvaitsette.

      Jos tuumaan suostutten, kun siksi tulee, —

      Keräätte kunniaa.

                        Jos kerätess' en

      Vaan sitä menetä; jos puhtahana

      Valani СКАЧАТЬ