Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке. Арто Паасилинна

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ joilla suomalaiset korpisoturit olivat kyenneet voittamaan mieslukuisesti ylivoimaiset vihollisensa Lapissa. Suomalainen pataljoona oli kyennyt kahden vuorokauden taisteluissa eliminoimaan sekä Varsovan liiton että Naton joukot. Sellaista taistelutaitoa ei Euroopassa ollut nähty sitten Suomussalmen ja Raatteen aikojen.

      II OSA

      6

      Oiva Juntunen oli lujana. Raskas kranaatinheitinjoukkue yritti vallata häneltä pirunpeltokukkulan ja ryhtyä ammuskelemaan sen laelta harjoituspanoksia. Mutta sitä ei Oiva Juntunen sallinut. Pirunpellossa oli liikaa kultaa typerien varusmiesten ihmeteltäväksi. Piti ihan puukko vetää esiin ennenkuin uskoivat että tosi oli kysymyksessä.

      Kolme vuorokautta Oiva Juntunen istui ja valvoi pirunpeltoa. Sitten sotaharjoitukset päättyivät ja varusmiehet lähtivät kranaatinheittimineen tiehensä. Oiva Juntunen nukahti ensimmäisen kerran pitkästä aikaa levollisesti, pienen nuotion ääressä.

      Sitten loppui leipä ja makkara. Vastoinkäymisistä ei sen sijaan ollut puutetta. Oiva Juntunen oli eksyksissä, lopen väsynyt, sääskien kiusaama. Aika ajoin hän pelkäsi tulevansa hulluksi. Mutta kultaa hän ei voinut tänne heittää. Sitä piti vartioida vielä toistaiseksi, vaikka henki menisi.

      Samaan aikaan majuri Remes suunnisti Kuopsuvaarasta kohti Oiva Juntusen leiriä. Hänellä oli merkintä kartassa Oiva Juntusen kohdalla: Hullun Miehen Leiri. Majuri oli nyt virkavapaalla, kovassa kohmelossa mutta muuten tyytyväisellä mielellä. Tiedossa oli vuosi vapaata. Miten sen käyttäisi, se selviäisi aikanaan. Nyt ei ollut kiirettä mihinkään.

      Majuri Remes käveli ensin pohjoiseen Kuopsuvaarasta ohi Juha-Vainaan Maan, josta hän oijusti luoteeseen pitäen suuntanaan Potsuraisvaaraa. Viiden kilometrin taivalluksen jälkeen hän tuli perille Hullun Miehen Leiriin.

      Oiva Juntunen nukkui sammuneen nuotion ääressä. Hänen kasvonsa olivat sääskien peitossa. Mies näytti olevan perin kurjassa kunnossa.

      Majuri Remes laski reppunsa maahan ja ryhtyi virittelemään tulta. Oli ilta, ilma viileä. Yöllä voisi tulla kylmä. Majuri päätti rakentaa havuista laavun. Ensin piti kiehauttaa kahvit ja syödä purkkilihaa ja vanikkaa. Viinaryyppykään ei olisi ollut pahitteeksi, mutta kaikki pomeranssimausteiset juomat oli jo tullut juoduksi.

      Majuri totesi ettei nukkuva hullu ollut varsinaisesti eräsmiehiä. Hänellä oli kyllä retkeilyvarusteet, mutta siitä tavasta, jolla mies oli pitänyt nuotiota ja elätellyt itseään, näki että hän ei hallinnut erätaitoja alkuunkaan. Kovin kotikasvupojalta miekkonen vaikutti. Mutta sisukas kaveri tämä kyllä oli, kun oli pärjännyt kokonaisen kranaatinheitinjoukkueen kanssa. Majuri antoi sellaiselle arvoa.

      Kun nuotio virisi ja alkoi lämmittää nukkujaa, tämä heräsi. Majuri Remes tervehti miestä, mutta tämä ei ryhtynyt hieromaan ystävyyttä, vaan kimposi ylös ja juoksi ulommas pirunpellolle. Siellä hän otti naamalleen hurjan ilmeen ja veti puukon esiin.

      – Minä olen majuri Remes. Tässä olisi kahvia jos maistuu.

      Oiva Juntunen oli jokseenkin sekaisin, nääntynyt suorastaan. Mitä tekemistä jollakin majurilla oli täällä? Oliko hän juonessa Siiran kanssa? Oiva Juntunen päätti taistella kultaharkkojensa puolesta loppuun saakka.

      Remes näki että mies oli poissa tolaltaan[38]. Hullu, niin asia näytti olevan. Oli kenties eksynyt erämaahan, nälkiintynyt ja menettänyt järkensä. Majurin tuli sääli kurjistunutta retkeläistä.

      Majuri kaatoi kahvia kuppiin, sulatti siihen sokeria ja avasi puolen kilon sika-nautapurkin, voiteli näkkileivälle paksulti voita ja nosteli säilykelihaa suurina kokkareina leivälle. Sitten hän taitteli suuren sissisuklaalevyn palasiksi ja asetti kaiken tarjottavan kiven nenään. Hän teki syömistä osoittelevia liikkeitä ja vetäytyi itse ulommas nuotiosta.

      Oiva Juntunen totesi ettei majurilla ollut kovin pahoja aikeita kun tarjoili ruokaa. Hän päätti syödä, mutta piti koko ajan puukkoa esillä, jos upseeri saisi päähänsä hyökätä.

      Sillä välin kun Oiva Juntunen söi, rakensi Remes itselleen pienen laavun parinkymmenen metrin päähän nuotiosta. Hän jutteli rauhoittavasti hullulle toverilleen, joka söi halukkaasti lihaa ja leipää, ja näytti juovan kahviakin. Mutta vastausta hän ei saanut. Kun toveri oli ravinnut itsensä, hän vetäytyi tulilta pirunpellolle, kävi makuulle ja nukahti pian. Majuri ajatteli että antaa hullun kuorsata, jutellaan aamulla lisää.

      Aamuyöstä Oiva Juntunen heräsi virkeänä ja selväjärkisenä. Uni ja ruoka olivat ehostaneet miehen entiselleen. Heti hän alkoi punoa itselleen sopivaa peitetarinaa, jonka voisi syöttää majurille kunhan tämä heräisi. Omaa nimeään hän ei missään tapauksessa halunnut paljastaa eikä mitään muutakaan totuutta itsestään.

      Joka tapauksessa tuota majuria ei pitäisi päästää lähtemään erämaasta. Oiva Juntunen oli oppinsa saanut. Hän ei selviytyisi yksin täältä ihmisten ilmoille.

      Oiva Juntunen keitti aamukahvit, joi kupillisen, kävi purossa pesemässä kasvonsa ja herätti sitten majuri Remeksen.

      – Herätkää, majuri… olisi kahvia.

      Remeksen juodessa kahvia Oiva kysyi, missä oltiin. Majuri osoitti leirin sijainnin kartalta. Idässä lähin kylä oli Pulju, vajaan viidentoista kilometrin päässä. Lännessä oli erämaita vielä enemmän. Raattamaan oli matkaa kaksi peninkulmaa. Oltiin Kittilän ja Enontekiön rajamailla, Kittilän puolella.

      Ennenkuin Oiva Juntunen ryhtyi valehtelemaan majurille, hän pahoitteli eilistä käytöstään:

      – Olin illalla hiukkasen väsynyt… eksynyt ja vähän hermostunut.

      – Ne krh: n pojat taisivat vähän sinua häiritä täällä, kysyi Remes hörppien kahvia. – Minulle kerrottiin, siitä tiesin tulla käymään.

      – No mitä nyt vähän. Hermostutti kun tultiin leiriin kranaatinheittimien kanssa. Sinä taidat olla kapiainen?

      – Aktiiviupseeri, joo. Mutta nyt minulla on virkavapaata vuoden verran. Täytyy välillä irtaantua normaalista koulutusrutiinista, jos käsität. Kotiin on moni kuollut, hah.

      Hyvin Oiva Juntunen majuria ymmärsi. Kun ajatteli Humlegårdia ja monimurhaaja Siiraa, niin majurin lausahdus merkitsi hänelle kirjaimellisestikin täyttä totta.

      Sitten Oiva Juntunen katsoi olevan sopiva hetki valehtelemisen aloittamiseen.

      – Minä olen amanuenssi Asikainen, hän esittäytyi. – Kirjastomies, Helsingin yliopiston kirjastossa minulla on leipätyö[39].

      – No mikäs kirjastomiehen on tänne heittänyt? Täällä ei isommin kirjoja ole, ihmetteli majuri.

      – Oikeastaan minä olen täällä hankkimassa ekologisia vaikutteita. Minä olen kovin kiinnostunut kaikenlaisista ympäristönsuojeluasioista.

      Tosiasiassa ympäristökysymykset eivät koskaan olleet erityisemmin kiinnostaneet Oiva Juntusta, mutta hän arveli tuommoisen rotevan majurin olevan niistä vieläkin vähemmän perillä ja siten peitetarinalla oli mahdollisuus tulla uskotuksi.

      – Minulta kuoli täti… jätti vähän perintöjä, ja minä ajattelin että kerrankin minulla on tilaisuus ajatella vain itseäni, ja oleskella täällä Lapissa.

      Totta СКАЧАТЬ