Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке. Арто Паасилинна

Чтение книги онлайн.

      – Mitenkäs perheesi voi? Sehän hauskaa. Kuule, voisitko järjestää minulle ensi yöksi pienen murron? Pane joku tyyppi kalauttamaan vaikka kelloliikkeen näyteikkuna säpäleiksi. Varoita sitä ettei jätä sormenjälkiä, ei varsinkaan tavaraan. No, sitten käsket kaverin mennä aamulla kymmeneksi Brendalle. Siellä istuu suomalainen Isolyömä-Sutinen, muistatko? Sama mies joka vei sinultakin yhden rekkalastin Helsinkiin muutama vuosi sitten. Hoitele juttu niin että ne kamat joutuvat sille Sutiselle. Keksi joku kuriirijuttu vaikka. Se kyllä suostuu, vanha roisto. Tarjotkoon kaveri sille kaljaa, sillä on taatusti aamulla kova kankkunen.

      – Mihin sinä oikein pyrit, kiinnostui Stickan.

      – No ei tässä muuta, kuin että hoitele se Sutinen niitten kellojen kanssa jonnekin muka kohtauspaikalle, käsitäthän sinä. Sitten vaan soitat kytät sinne. Tavallinen juttu, kundi tuoreeltaan poseen taas.

      Stickan käsitti homman oikein hyvin. Hän tiedusteli, voisiko hän pihistää osan ryöstösaaliista palkkioksi omalle miehelleen, joka keittelisi jutun kokoon[10].

      – Kello sinne tai tänne, ei kuulu minulle, lupasi Oiva Juntunen. – Sitäpaitsi, minä voisin ostaa sinulle ja Evalle lentoliput Floridaan, sanovat ettei siellä tähän aikaan vuodesta ihan läkähdy. Eikö sovita juttu näin.

      Seuraavana aamuna istui Isolyömä-Sutinen raastavassa krapulassa Brendalla. Hänen seuraansa lyöttäytyi muuan ruotsalainen pikkurosvo viekastelemaan ja oluita tarjoilemaan. Piti kuulemma viedä muovikassillinen kuumemmanpuoleista tavaraa yhteen taattuun kadunkulmaan puolilta päivin. Mikäpä siinä. Mutta kun olisi tapaaminen yhden kaverin kanssa.

      Pari tuntia Sutinen odotteli Oiva Juntusta kapakassa, kädessään muovikassillinen täynnä varastettuja kelloja ja hopeisia kynttilänjalkoja. Sitten hän kyllästyi odottamiseen ja lähti viemään kelloja sovittuun paikkaan.

      Sielläkään ei ollut ketään saapuvilla.

      Vaan hetken perästä vaaleanharmaa Volvo kaartoi miehen luo. Kaksi popliinitakkista nuorta miestä astui ulos autosta, pyysi nähdä muovikassia, ja sitten he napsauttivat Isolyömä-Sutisen tatuoituihin ranteisiin käsiraudat. Noustiin autoon ja ajettiin pois,

      Kun Stickan soitti Oiva Juntuselle ja ilmoitti että Sutinen oli hoideltu» kuntoon», huokasi Oiva osaaottavasti. Elämä kertakaikkiaan oli tällaista. Oli miehiä joille vapaus ei sopinut, ja Isolyömä-Sutinen oli juuri sellainen mies.

      Mutta Långholmenista kantautui uusia, entistä uhkaavampia huhuja. Monimurhaaja, kauppateknikko Siira oli lähettänyt jo viidennen armonanomuksensa Ruotsin kuninkaalle. Alamaailmassa kuiskittiin että kaikkiin vankilasääntöhin lauhkeasti sopeutunut monimurhaaja saattaisi vihonviimein päästä vapaaksi.

      Oiva Juntunen tunsi monimurhaaja Siiran hyvin. Miehen tilillä oli tosiaankin paljon rikoksia, sovitettuja ja sovittamattomia. Hän oli kelmeän paatunut mies, tunteeton piru, jonka jäljiltä yleensä löytyi pahasti hakattuja ja joskus hengiltä riistettyjä ihmisiä. Siiran kanssa ei voinut menetellä niin somasti kuin Sutisen suhteen. Siiralla oli tarkka tähtäyssilmä eikä säälintunnetta ollenkaan. Jos Siira tahtoi osuutensa kullasta, hän sen myös hankki, keinolla millä hyvänsä.

      Mutta jos Siiralle antoi yhden kultaharkon, jäljelle jäisi enää kaksi… ja oliko varmaa, ettei Siira vaatisi myös Sutisen osuutta? Oiva Juntusesta alkoi tuntua että turvallisinta oli jättää myös Siira kullasta osattomaksi. Tappajat tarvitsevat rautaa, eivät kultaa, päätteli Oiva Juntunen.

      Parempi oli häipyä Tukholmasta ennenkuin Siira pääsisi vankilasta. Monimurhaajalla oli ollut viisi vuotta aikaa punoa juonia entistä rikostoveriaan vastaan. Oiva Juntunen ei aikonut jäädä odottelemaan, mitä kaikkea kauppateknikko oli viidessä vuodessa päähänsä saanut. Kannatti kadota jäljettömiin, nopeasti ja tehokkaasti. Florida tuntui hyvältä.

      3

      Florida oli Oiva Juntuselle pettymys. Viileän Tukholman jälkeen trooppinen rannikko vaikutti helteiseltä ja hälisevältä. Päivät kuluivat pääasiassa ryypiskellessä, kun muutakaan tekemistä ei ollut. Rahaa kului kuin kosken nielemänä[11].

      Oiva Juntunen tutustui muutamiin suomalaisiin roikaleisiin, jotka olivat paenneet kolttosiaan Floridaan. Yleensä näillä veikoilla oli tunnollaan maksamattomia veroja, konkurssirikoksia, kavalluksia, lahjomisia ja muuta sellaista. Jotkut harrastivat liiketoimintaa, toiset kuluttivat kotimaasta kähveltämiään rahoja. Selvin päin nämä miehet ylistivät amerikkalaista vapaata elämäntapaa, mutta juotuaan itsensä humalaan he valittelivat koti-ikävää vedet silmissä[12]. Pakolainen kaipaa kotimaahan vaikka olisi rikollinenkin.

      Suomalaiset pitivät usein kosteita kutsuja, joissa grillattiin härkää, pärskittiin uima-altaissa ja vaihdettiin ajatuksia edellisellä viikolla tehdyistä paikallisista murhista ja murroista. Näissä kemuissa oli aina mukana tukevarunkoisia liikemiehiä, jotka ruskeina ja rasvaisina siemailivat viskiä. Mukana oli myös rypistymäisillään olevia entisiä missejä ja lihomisensa aloittaneita mannekiineja sekä muutama siipirikko[13] lentoemäntä.

      Muuan johtaja Jabala, peräisin Savosta, entiseltä nimeltään Jäppilä, kertoili Oivalle olemisistaan. Hänellä oli suuri vene, kaunis talo hyvällä paikalla ja kaksi autoa. Johtaja Jabala oli republikaani, joten kaiken piti olla mallikelpoisessa kunnossa. Vaan ei:

      – Viiteen vuoteen en ole muikkukukkoa nähnytkkään, uskotko sie Oiva? Lihapullia tekee joskus niin perkeleesti mieli että mahaa polttelee. Nämä täkäläiset hampurilaiset sinä tiiät.

      Jabala murehti sitäkin ettei hän ollut vuosiin edes nähnyt oikeata raitiovaunua.

      – Jos sais yielä joskus ajaa kolmosen ratikalla Kalliosta Kauppatorille… ja siellä voisi ostaa kymmenkiloisen lohen ja graavata sitä. Täällä on vaan tuota valtameren valkeata kalaa, ja omalla autolla pitää aina söhlätä. Vaan eniten minä oon savusaunaa täällä kaivannu. Ajattele! Löylystä suoraan järveen ja sitten vilvoittelemaan saunan seinustalle. Lenkkimakkaraakaan[14] täältä et saa! Tavallista rehellistä hampparia täällä ei yksikään teurastamo osaa valmistaa. Jos minä pääsisin Suomeen vaikka yhdeksi yöksi, niin minä menisin saunaan ja söisin perkele kilon lenkkimakkaraa kylmiltään ja joisin saavillisen kotikaljaa päälle.

      – Onhan sinulla sauna, huomautti Oiva Juntunen.

      – Kuka sitä tämmöisessä helteessä saunoo. Ensin on hellettä viikkokausia, ja sitten mereltä puskee kamala tornaado. Veneet se hakkaa säpäleiksi, katot lentelee mailien päähän ja nuo perkeleen palmut kaatuilevat uima-altaaseen. Jos ei myrsky revi taloa niin gangsterit hakkaavat ikkunat sisään ja rohmuavat talon tyhjäksi. Minä nukun kellarissa, ei sitä muualla uskalla. Sisäkkö meillä makuuhuoneessa nukkuu, mutta se onkin neekeri. Ajattele, neekeriä täytyy nukuttaa omassa sängyssä! Vaan pirullisinta täällä on se ettei syksyllä tule talvea niinkuin muualla. Kanadaan pitää lentää jos mielii suksille päästä.

      – Onhan täällä kauniita naisia sentään, esitti Oiva.

      – Herppeshuulia, niin.

      Oiva Juntunen kysyi, minkä taki Jäppilä sitten täällä asui ja eli, kun niin kovasti kaipasi Suomeen?

      – Kaksi konkurssia ja muuta semmoista siinä vaan on. Hyvä kun eivät käy täältä СКАЧАТЬ