Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке. Арто Паасилинна

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ vauhtiin[40]. Hän kertoi majurille perhetaustastaan: hän oli poikamies. Siinä hän ei valehdellut. Hän oli kotoisin Helsingistä, mikä oli vale, ja se että hän oli kirjastomies, oli emävale. Kaikki muukin, mikä seurasi, oli palturia: hän oli jo lapsuudesta kerännyt kaikenlaisia luonnonvaraisia kasveja, hoidellut akvaariota, kiikaroinut lintuja ja tutkinut nisäkkäitten jälkiä.

      Ainoat nisäkkäät, joista Oiva Juntunen oli eläessään kiinnostunut, olivat naiset.

      – Minulla on oma tähtikaukoputki ja yli tuhannen niteen kotikirjasto, vähäinen vielä… minä olen mukana ympäristöliikkeessä. Ei meillä Suomessa enää pitäisi rakentaa yhtään vesivoimalaa. Koskien on saatava virrata vapaina.

      Oiva Juntunen puhui laajasti tulossa olevasta ekokatastrofista.

      – On sinulla huolia, nuorella miehellä, huomautti majuri.

      – Kun täti keväällä kuoli virtsakiviin, niin minä päätin tulla tänne Lappiin täydentämään jäkäläkokoelmaani, yltyi Oiva Juntunen valehtelemaan.

      – Montako niitä on, kiinnostui majuri. – Karhunsammal[41], seinäsammal[42] ja tavallinen jäkälä? Kolme minäkin muistan.

      Oiva Juntunen kävi varovaiseksi. – Lajeja on toistakymmentä. Siis pelkkiä jäkäliä. Sammaleet ja naavat ovat asia erikseen, ja sienet ja käävät. Minä olen erikoistunut nimenomaan jäkäliin.

      – Jaa niin. Ei meillä sotakorkeakoulussa isommin jäkälistä luennoitu.

      – Maapallon ilmakehässä on viime vuosina tapahtunut hälyttävä muutos, selitti Oiva Juntunen siirtääkseen keskustelun jäkälistä yleisemmille alueille. – Hiilidioksidia on pursunut ylempiin ilmakerroksiin valtavat määrät, ja se johtuu otsonista. Sitä taas sekoittuu ilmakehään deodoranteista joita naiset suihkuttavat kainaloihinsa. Niissä on ponnekaasua. Eikä raskas hiilivoimalla käyvä teollisuus ole synnitön sekään. Entäpä Amatsonin viidakkojen metsähakkuut! Lehtivihreä loppuu maailmasta vuoteen 2050 mennessä jos ihmiskunta ei järkiinny.

      – Lautaa ja lankkua kuitenkin tarvitaan, huomautti majuri.

      – Täällä pohjoisessa on olemassa toinenkin vaara. Kun ilmakehä saastuu liikaa, niin aurinko alkaa paistaa entistä kuumemmin. Ne savut kuumentavat ilmaa auringossa. Siitä seuraa että napajäätiköt sulavat ja vedet valuvat meriin. Grönlanti kun sulaa niin Atlantin pinta nousee kolme metriä, ja jos Etelämanner sulaa, niin Tyynen valtameren pinta nousee kuusi metriä. Se tekee keskiarvona neljän ja puolen metrin tulvaa kaikissa maailman merissä. Voit käsittää mitä se merkitsee.

      – Jäävät laiturit veden alle, totesi majuri. – Täytyy osoittaa puolustusmäärärahoja enemmän laivastolle. Maavoimat jäävät lapsipuolen asemaan[43].

      – Maailman kaikki satamat on rakennettava uudelleen! Jokisuistot tulvivat kauas sisämaahan. Pohjanmaalla vesi nousee Lapualle asti. Pori uppoaa mereen. Entäpä miten käy Intian ja Bangladeshin? Satoja miljoonia ihmisiä hukkuu. Niin ettei luonnonsuojelu ole mitään vouhotusta, pauhasi Oiva Juntunen. Häntä itseäänkin kummastutti, mistä kaikesta häneen olikin tällaista tietoa tarttunut. Mutta joka päivähän niistä ruotsalaiset lehdet kirjoittivat, ja television raporttitoimittajat selittivät samoja juttuja illat pitkät.

      – Olet sinä kiihkeä mies, pakko myötää, tunnusti majuri.

      – En minä mitenkään fanaattinen ole. Pois se minusta! Olen minä kyllä osallistunut mielenosoituksiin, joissa on vaadittu ihmiskunnalta enemmän järkeä.

      Tosiasiassa Oiva Juntunen oli elämänsä aikana ottanut osaa yhteen ainoaan mielenosoitukseen. Se oli tapahtunut Turun keskusvankilassa Kakolassa vuonna 1969. Vangit, Oiva Juntunen etunenässä, olivat ryhtyneet vankilan ruokasalissa rytmikkäästi kalistelemaan lautasia ja mukeja aikaansaaden näin hitonmoisen metakan. Mielenosoituksen tavoitteena oli ollut saada vankien keittoihin lisää sattumia.

      – No, mitenkäs olet aikonut täällä elellä, tiedusteli majuri Remes. Käytännön sotilaana majuri Remes näki ettei amanuenssi Asikaisella ollut riittävästi edellytyksiä pitempiaikaiseen oleskeluun täkäläisillä jäkälämailla.

      – Siinä minulla ongelmia onkin… olen ajatellut palkata jonkun saamelaisukon ikäänkuin oppaaksi. Kai täällä semmoisia asuu? Se voisi pyytää riistaa, ja pitäisi kai jonkinmoinen kotakin rakennuttaa. Onhan minulla nyt rahaa kun täti kuoli. Minä olen kuullut sanottavan että täällä pohjoisessa on paljon työnhaluisia työttömiä.

      Majuri Remes ajatteli että kovinpa kepoisesti poikaparka oli lähtenyt jäkäliä Lappiin tutkimaan. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt ääneen epäilemään amanuenssi Asikaisen suunnitelmia. Miehellä oli ilmiselvästi varallisuutta. Tässä nyt oli hyväuskoinen kotikasvupoika, äkkisivistynyt kirjastomies, jonka varoilla tukkoon juopoteltu elämä saattaisi kenties hyvinkin avautua uuteen nousuun.

      Vaan jos puristaisi pojalta rahat pois? Iskisi nyrkillä jäkäläntutkijan pään mäsäksi ja vyöryttelisi ruumiin rotkoon… tai sotkisi Potsuraisjärven pohjattomiin saivoihin? Täältä Jumalan ja poliisien selän takaa kukaan ei koskaan yhtä amanuenssia kaipaisi.

      Majuri Remes katseli nuotion mustuttamaa nyrkkiään. Sillä kun vinttaisi yhden kerran amanuenssia vasten ohimoluita, niin juttu olisi selvä. Nyrkillä oli moukaroitu paksupäisempiäkin kalloja, ja aina oli tulosta syntynyt. Liiankin kanssa.

      – Otatko kahvia, kysyi Oiva Juntunen höylisti.

      Majuri Remes tunki nyrkin taskuunsa ja ojensi toisella kädellä mukin.

      – Eläköön minun puolestani, hän ajatteli. – Eläköön ainakin toistaiseksi.

      7

      Oiva Juntunen ajatteli että olisipa onnellista, jos hän voisi palkata tuollaisen majurin apurikseen. Täällä erämaassa sissielämään tottuneesta upseerista olisi korvaamaton hyöty. Oiva Juntusesta ajatus tuntui hullulta, mutta miehestä kannatti silti ottaa selvää. Niinpä hän lyöttäytyi Remeksen kaveriksi, ja kyseli kaikenlaista.

      Majuri Remeksestä oli outoa, mutta mukavaa kun joku ihminen kiinnostui hänestä. Sellaista ei ollut tapahtunut vuosiin. Tässä iltanuotiolla teki oikein hyvää kun kerrankin sai puhella, kertoilla itsestään. Väliäkö sillä vaikka kuulija oli outo mies, joku amanuenssi Asikainen. Ihmisiä kirjastolaisetkin ovat.

      Majuri kertoi suorittaneensa asevelvollisuutensa normaalisti, ylenneensä reservin vänrikiksi. Hänelle oli annettu kaksi ansiomerkkiä, toinen urheilusta ja toinen ammunnoista. (Tämä ei pitänyt paikkaansa, mutta pakkoko kaiken oli totta olla.)

      – Sitten minä menin kadettikouluun. Siellä kului kolme vuotta, sattumoisin minä olin sen kurssin paras. (Kahdeskymmenes, mikä et ollut kovin huonosti sekään.) Missäs sinä Asikainen muuten palvelit? Et kai sentään niitä siviilipalvelumiehiä ole vaikka jäkäliä keräiletkin?

      Oiva Juntunen arveli että nyt oli viisasta vastata totuuden mukaisesti:

      – Savon prikaatissa. Minä olen vaan jääkäri, puujalkakomppaniasta[44].

      Majuri jatkoi omaa kertomustaan. Nyt kannatti vähän lisäillä sotilaallisia saavutuksiaan, kun kaveri ei СКАЧАТЬ