Todellinen aatelismies. Weyman Stanley John

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ aavistaa pahinta. Olin varma, ettei mikään luuloteltu vaara eikä muu kuin kaikkein viimeinen hätä olisi saanut häntä ottamaan näin alentavaa askelta. Ja tämä johtopäätös ynnä lisäksi pelko siitä, että hän oli joutunut Fresnoyn käsiin, jota luulin siksi henkilöksi, joka oli ryövännyt minulta kultarahan puolikkaan, täyttivät minut hirveällä epätietoisuudella siltä, millä suunnalla velvollisuuteni tällä hetkellä oli. Kunniantuntoni veti minua kahdelle taholle, vaatien minua sekä lähtemään että jäämään, ja kun käteni meni miekankahvaan ja jalkani pakottivat minua lähtemään, etsivät silmäni äitiäni ja korvani kuuntelivat hänen vienoa hengitystään.

      Neuvottomana ja hämmentyneenä katsoin ylioppilaaseen, ja hän katsoi minuun. "Sinähän näit miehen, joka vei hänet", mutisin minä. Siihen saakka, ollen yksinomaan huolissani äitini kohtalosta, olin tehnyt vain joitakin kysymyksiä ja sivuuttanut asian ikäänkuin se liikuttaisi minua vähän ja kuuluisi minulle vielä vähemmän. "Minkä näköinen hän oli? Oliko hän iso, turpea mies, pää siteessä, tai ehkä haava kasvoissaan?"

      "Sekö herra, joka meni neidin kanssa?" kysyi hän.

      "Niin, niin, vaikkapa herra, jos niin haluat!"

      "Ei ollenkaan", vastasi ylioppilas. "Hän oli pitkä, nuori, hieno mies, komeasti puettu, ja hänellä oli tumma tukka ja komeat kasvot. Kuulin hänen sanovan neidille, että hän tuli erään neidin ystävän lähettämänä, joka oli liian korkea-arvoinen mainittavaksi julkisesti, varsinkaan Blois'ssa. Hän lisäsi tuovansa häneltä tunnusmerkin; ja kun neiti mainitsi teistä – hän oli juuri tullut rouvan huoneeseen seuranaisensa kanssa, kun tuo mies ilmestyi…"

      "Hän oli tietysti pitänyt silmällä, milloin minä menin ulos."

      "Aivan niin. No niin, kun neiti mainitsi teistä, vannoi mies, että te olitte seikkailija ja rutiköyhä petkuttaja ja vaikka mikä, ja kehotti neitiä sanomaan, pitikö hän todennäköisenä että hänen ystävänsä olisi uskonut sellaisen tehtävän sellaiselle miehelle."

      "Ja silloinko neiti lähti hänen kanssaan?"

      Ylioppilas nyökkäsi.

      "Mielelläänkö? Vapaasta tahdostaanko?"

      "Kyllä", vastasi hän. "Siltä minusta näytti. Hän koetti estää miestä puhumasta teidän äitinne kuullen, mutta siinä oli kaikki."

      Hetken mielijohteen ajamana otin askeleen ovea kohti; muistin kuitenkin asemani ja käännyin takaisin voihkaisten. Melkein poissa suunniltani ja tuntien tarvetta purkaa jollain tavoin tunteitani, tartuin poikaa hartioihin ja pudistelin häntä edestakaisin.

      "Sano minulle, mies, mitä minun on tehtävä!" mutisin hampaitteni välistä. "Puhu! Ajattele! Keksi jotakin!"

      Mutta hän pudisti päätänsä.

      Päästin hänet irti mumisten kirouksen ja istuin tuolille vuoteen viereen, laskien pääni käsieni väliin. Juuri sillä hetkellä saapui kumminkin huojennus – saapui odottamattomalta taholta. Ovi avautui ja lääkäri astui sisään. Hän oli taitava ammatissaan, ja vaikka häntä paljon käytettiin hovipiireissä, oli hän siitä huolimatta hugenotti – ja juuri tämä seikka oli rohkaissut Simon Fleix'tä pyytämään hänen apuaan "Vertavuotavan sydämen" isännän kautta, mikä majatalo oli Blois'n hugenottien salainen yhtymäpaikka. Toimitettuaan tutkimuksensa aikoi hän poistua, sillä hän oli vakava ja hiljainen mies ja hänellä oli paljon työtä, mutta minä pysäytin hänet ovella.

      "Kuinka hänen laitansa on, herra tohtori?" sanoin matalalla äänellä, pidellen kädelläni hänen päällysviitastaan.

      "Hän on voimistunut ja voi elää pari kolme päivää", vastasi hän levollisesti. "Ehkä neljäkin, ja niin monta kuin Jumala tahtoo."

      Painaen kaksi kruunua hänen käteensä pyysin häntä käymään joka päivä, minkä hän lupasikin tehdä. Sitten hän poistui. Äitini uinui yhä rauhallisesti, ja minä käännyin Simon Fleix'n puoleen; epäilyni olivat hälvenneet ja päätökseni oli tehty.

      "Kuule", sanoin minä, "ja vastaa minulle lyhyeen. Me emme voi poistua yhtaikaa, se on selvä. Kuitenkin täytyy minun mennä heti paikalla sille paikalle, mistä sinä löysit tuon samettinauhan. Kuvaa se paikka minulle tarkasti, niin että voin löytää sen, äläkä tee erehdyksiä."

      Hän nyökkäsi ja vastasi hetkisen mietittyään:

      "Tiedättehän St. Denis'n kadun? No, menkää sitä alaspäin, jättäen 'Vertavuotavan sydämen' vasemmalle puolellenne. Kääntykää toisesta kulmauksesta samalla puolella sivuutettuanne majatalon. Kolmas talo kulmasta lukien, jälleen vasemmalla, on Pyhän ristin sairaalaan johtavan porttiaukon yläpuolella. Portin yläpuolella on kaksi ikkunaa alemmassa kerroksessa, ja niitten yläpuolella vielä kaksi. Nauha oli ensimäisen ikkunan alla, jonka kohdalle saavutte. Oletteko ymmärtänyt?"

      "Täydellisesti", sanoin minä. "On hyvä joskus olla kirjamieskin, Simon."

      Hän katsoi minuun miettiväisenä, mutta ei virkkanut mitään, ja minä puuhasin miekankahvani lujittamisessa ja viittani sovittamisessa kasvojeni alaosan eteen. Saatuani nämä tyydyttävästi järjestetyiksi otin esiin rahani ja laskin kolmenkymmenenviiden kruunun suuruisen summan, jonka annoin hänelle, terottaen hänen mieleensä että hänen oli välttämättä pysyttävä äitini luona, jollen sattuisi palaamaan. Sillä vaikka aioin lähteä ainoastaan tiedusteluretkelle, ottamaan, jos mahdollista, selkoa siitä, oliko neiti vielä Blois'ssa, niin tulevaisuus oli kuitenkin epävarma, ja vaikka viholliseni olivat minulle tuntemattomia, tunsivat he minut.

      Terotettuani hänelle tätä velvollisuutta otin äänettömät jäähyväiset äidiltäni ja jättäen huoneen poistuin hitaasti alas portaita, äitini riutuneitten, kalpeitten kasvojen kuvan seuratessa mukanani ja antaessa, kuten minusta tuntui, pyhityksen aikomukselleni.

      Kellot löivät yhtätoista, kun astuin ulos ovesta ja seisoin hetkisen kujalla katsellen kummallekin suunnalle, näkyisikö mitään vakoilun merkkejä. Mitään ei kuitenkaan ollut nähtävissä. Kuja oli autio. Ja ollen varma siitä, että olisi turhaa yrittää eksyttää vastustajiani, jotka arvattavasti tunsivat Blois'n paremmin kuin minä, en sitä koettanutkaan, vaan ohjasin tieten tahtoen kulkuni "Vertavuotavaa sydäntä" kohti St. Denis'n kadulle. Kaduilla oli sama synkän odotuksen leima, jonka olin huomannut edellisenä päivänä. Samat ryhmät seisoskelivat kadunkulmissa, samat epäluuloiset katseet kohtasivat minua niinkuin kaikkia muitakin muukalaisia, jotka näyttäytyivät ulkona; yhtä välinpitämättömän toimettomilta näyttivät kaupunkilaiset, yhtä levottoman kiireellisiltä tulevat ja lähtevät sanansaattajat. Näin, että täälläkin, ihan palatsin muurien juurella, lain ja järjestyksen siteet olivat jännitetyt miltei katkeamaisilleen, ja ajattelin, että jos milloinkaan oli Ranskassa ollut aikaa, jolloin oikeus merkitsi vähän ja vahva käsi paljon, niin sellainen aika oli nyt. Sellainen asiain tila olikin edullinen käsissä olevalle tuumalleni, ja välittämättä epäluuloisista katseista astelin päättäväisenä tietäni.

      Löysin helposti sen porttikäytävän, josta Simon oli puhunut, ynnä ikkunan, jonka alta hän oli löytänyt samettisolmukkeen, Koska melkein vastapäätä avautui kapea kujanne, käytin sitä hyväkseni tarkastellakseni taloa mielin määrin, ja huomasin heti, että alempi ikkuna oli suojattu vain lujilla luukuilla, jotka nyt olivat auki, mutta ylemmän kerroksen ikkuna oli varustettu vahvalla rautaristikolla. Luonnollisesti keskitin huomioni jälkimäiseen. Talo oli vanha kivirakennus ja päältä katsoen jotensakin kunnioitettavan näköinen, enkä voinut huomata siinä mitään, mikä olisi herättänyt epäluuloani, jos nauha olisi löytynyt muualta. Sen seinässä oli erään uskonnollisen veljeskunnan vaakuna, ja portti oli arvattavasti aikoinaan СКАЧАТЬ