Todellinen aatelismies. Weyman Stanley John

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ epäilysi ja pelkosi omina tietoinasi! Ja vastaa minulle", jatkoin ankarasti, "kuinka rouva de Bonne on tullut näin köyhäksi? Kuinka hän on joutunut tällaiseen paikkaan?"

      Hän istui tuolilleen ja kiihtymys kuoli nopeasti pois hänen kasvoiltaan. "Hän antoi pois kaikki rahansa", sanoi hän hitaasti ja vastenmielisesti. On ymmärrettävää, että tämä vastaus hämmästytti minua. "Antoi pois!" huudahdin minä. "Kenelle? ja milloin?"

      Hän liikahti levottomasti tuolillaan ja vältti katsettani, ja hänen muuttunut käytöksensä täytti minut epäluuloilla, joita hänen luonteestaan juuri-ikään saamani käsitys ei kyennyt kokonaan torjumaan. Viimein hän sanoi: "Minulla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, jos sitä tarkotatte; ei mitään. Olen päinvastoin tehnyt kaiken voitavani auttaakseni häntä. Seurasin häntä tänne. Vannon, että asia on siten; herra de Marsac."

      "Sinä et ole vielä sanonut minulle, kenelle hän ne antoi", sanoin minä ankarasti.

      "Hän antoi ne eräälle papille", mumisi hän.

      "Mille papille?"

      "Minä en tiedä hänen nimeään. Hän on jakobiini."

      "Ja minkä takia?" kysyin minä, tuijottaen epäuskoisena ylioppilaaseen. "Minkä takia hän antoi ne hänelle? Kuule! Varo itseäsi, äläkä koeta syöttää minulle mitään sorbonnelaisia valheitasi!"

      Hän epäröi hetkisen, katsoen minuun arasti, ja näytti sitten päättävän sanoa minulle kaikki. "Tuo jakobiini sai selville – se oli silloin kun asuimme Pariisissa, ymmärrättehän, viime kesäkuussa – että hän oli hugenotti. Se oli siihen aikaan kun Foucard'it poltettiin, ja jakobiini pelotteli häntä sillä ja sai hänet maksamaan hänelle rahna, jotta hän säilyttäisi hänen salaisuutensa, alussa vähän ja sitten yhä enemmän.. Kun kuningas lähti Blois'han, seurasi hän hänen majesteettiaan, luullen olevansa turvassa täällä. Mutta pappi tuli myöskin ja sai rahaa yhä enemmän ja enemmän, kunnes jätti hänet tällaiseen tilaan."

      "Tällaiseen tilaan!" sanoin minä. Ja minä purin hampaani yhteen.

      Simon Fleix nyökkäsi.

      Katselin ympärilleni tuossa kurjassa ullakkokamarissa, johon äitini oli sortunut, ja kuvittelin niitä kauhun ja jännityksen hetkiä, joita hän oli kokenut – joita hänen oli täytynyt kokea tuon konnan uhkauksen riippuessa hänen harmaan päänsä päällä! Ajattelin hänen syntyperäänsä ja nöyryytystänsä, heikkoa terveyttään ja kärsivällistä, uupumatonta rakkauttaan minua kohtaan; ja juhlallisesti, taivaan edessä vannoin sinä yönä rankaisevani tuota miestä. Vihani oli liian suuri voidakseen pukeutua sanoihin, ja kyyneliin olin liian vanha. En kysellyt Simon Fleix'ltä enempää, paitsi milloin hän arveli papin tulevan uudestaan – mitä hän ei voinut sanoa – ja tokko hän tuntisi hänet – mihin hän vastasi myöntävästi. Vaan vaippaani kääriytyen laskeuduin makaamaan lieden luo ja haudoin surullisia mietteitä.

      Siis samalla kuin minä olin ollut ahdingossa omalla tahollani, oli äitini nähnyt nälkää täällä. Hän oli pettänyt minua ja minä häntä. Lamppu lepatti heittäen epämääräisiä varjoja, tuulenhengen löyhytellessä omituista ikkunaverhoa edestakaisin. Katosta vuotava vesi tippui pisara pisaralta, ja tuon tuostakin ravisteli tuuli ränstynyttä rakennusta ikäänkuin tahtoisi repäistä sen kokonaan sijoiltaan ja lennättää pois.

      VIII. Tyhjä huone

      Haluten lähteä matkaan niin varhain kuin mahdollista, jotta ehtisimme Rosny'hin toisena iltana, herätin Simon Fleix'n ennen päivän valkenemista ja kuultuani häneltä, missä hevoset olivat, menin niitä ruokkimaan. Otin tehdäkseni sen itse, jotta samalla saisin tilaisuuden etsiä räätälin ja varustaa itselleni pukimet, jotka olisivat paremmin säätyni mukaiset kuin ne, mitkä minulla oli jälellä. Huomasin, että minulla oli vielä yhdeksänkymmentä kruunua Navarran kuninkaan antamista rahoista, ja kahdellatoista hankin mustasta verasta tehdyn, ruskeanpunaisilla pilkuilla ja juovilla koristetun nutun, tumman levätin, joka oli vuorattu samalla vaatimattomalla värillä, sekä uuden hatun ja sulan. Vaatturi olisi mielellään toimittanut minulle myöskin uuden huotran, nähdessään että entinen oli kärjestä kulunut. Mutta siitä minä kieltäydyin, sillä olin saanut päähäni, että kulkisin miekankärki paljaana, kunnes olisin kostanut sille konnalle, joka oli täyttänyt äitini vanhuudenpäivät kurjuudella; saatuani Navarran kuninkaan tehtävän suoritetuksi olin luvannut ruveta ajamaan tuon päätöksen toteuttamista tarmokkaasti ja mitään häikäilemättä.

      Vaatteitten valinta ja jotkut muutokset, joita niihin oli tehtävä, viivyttivät minua jonkun aikaa, niin että oli myöhäisempi kuin olisin halunnut, kun palasin jälleen asuntoani kohti aikomuksessa saada seurueeni ratsaille niin joutuin kuin mahdollista. Muistan, että aamu oli selkeä ja kylmä; katuojat olivat kuivat ja kadut verrattain puhtaat. Siellä täällä pilkotti varhainen auringonsäde esiinpistävien räystäitten välistä, luvaten erinomaista matkailmaa. Mutta kasvot, joita kävellessäni kohtasin, eivät heijastaneet ympäristön iloisuutta. Äkeitä katseita kohtasin kaikkialla, minne vain katsoin, ja kun lähetti lähetin perästä karautti ohitseni matkalla linnaan, seisoivat kaupunkilaiset ovillaan huolettomina ja toimettomina taikka kadunkulmauksiin keräytyneinä puhelivat hiljaa keskenään sen näköisinä kuin olisi ollut salahankkeita tekeillä. Leskikuningatar eli vielä, mutta Orleans oli noussut kapinaan, samoin Sens ja Mans, Chartres ja Melun. Rouenin sanottiin olevan kahden vaiheilla, Lyons oli aseissa, kun Pariisi taas oli pannut kuninkaansa pois viralta ja kirosi häntä joka päivä sadoilta alttareilta. Sanalla sanoen, se suuri kapina, joka seurasi Guisen kuolemaa ja kesti niin monta vuotta, oli jo käynnissä, niin että tänä uuden vuoden ensimäisenä päivänä kuninkaan määräykset tuskin kantoivat kauemmaksi kuin hänen katseensa, kun hän levottomana kurkisti ulos yläpuolellani kohoavista linnan torneista.

      Saavuttuani taloon kiipesin kiiruusti ylös pitkää porraskäytävää, harmitellen sen pimeyttä ja likaisuutta ja suunnitellen kiivetessäni, millä tavoin voisin mukavimmin ja pikimmin muuttaa äitini parempaan asuntoon. Viimeisen porrasjakson yläpäähän ehdittyäni näin, että neidin ovi käytävän vasemmalla puolen oli auki, ja päättäen siitä että hän oli jo ylhäällä ja valmiina matkaan, astuin äitini huoneeseen reippain askelin ja kirpeän aamuilman virkistämin mielin.

      Mutta kynnyksellä minä pysähdyin, jääden seisomaan äänettömänä ja tyrmistyneenä. Ensin luulin, että huone oli tyhjä. Seuraavalla katsahduksella huomasin ylioppilaan. Hän oli polvillaan vuoteen vieressä komerossa, jonka esirippu oli raastettu osaksi pois. Ikkunan edestä oli verho samoin repäisty alas, ja siitä virtaava kylmä päivänvalo paljasti räikeästi huoneen ruman alastomuuden, saaden sydämeni hyytymään. Lieden luona virui kumollaan oleva tuoli, ja orrella sen yläpuolella kyyrötti harmaa kissa, jota en ollut tähän saakka huomannut, katsellen minua peitetyllä vihalla. Neitiä ei näkynyt enempää kuin Fanchetteakaan, ja Simon Fleix ei kuullut tuloani. Hän toimitti vuoteen ääressä jotain, mikä nähtävästi koski äitiäni.

      "Mitä tämä on?" huudahdin minä hiljaa, lähestyen varpaillani vuodetta.

      "Missä toiset ovat?"

      Ylioppilas katsahti taaksensa ja näki minut. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja synkät. Hänen silmänsä hehkuivat, ja kuitenkin niissä oli kyyneliä, samoinkuin hänen poskillaankin. Hän ei puhunut, mutta huoneen kylmyys, alastomuus ja tyhjyys puhuivat hänen puolestaan, ja mieleni musteni.

      Tartuin häntä hartioihin. "Etkö voi puhua!" sanoin suutahtaen. "Missä he ovat?"

      Hän nousi pystyyn ja tuijotti minuun. "He ovat menneet!" sanoi hän älyttömästi.

      "Menneet?" huudahdin minä. "Mahdotonta! Milloin? Minne?"

      "Puoli СКАЧАТЬ