Kaarle XII:n historia. Voltaire

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ esiin taruston jumalat, jotka kukin kohdaltaan ylistelivät Kaarlen eri hyveitä. Runo loppui seuraavasti:

      Jokainen Kaarlen kunniata julki tuo ja hälle muiston temppelissä paikan suo, mut Venus vait' on, Bacchus mykkä myös.

      Kaikki tämä nero ja sulo oli kuitenkin turhaa sellaiseen mieheen nähden, jollainen Ruotsin kuningas oli. Hän kieltäytyi itsepintaisesti ottamasta vastaan kreivitärtä. Tämä päätti silloin asettua hänen tielleen, kun hän teki tavallisia ratsastusretkiään. Todellakin hän eräänä päivänä kohtasi kuninkaan hyvin kapealla tiellä ja astui vaunuistaan heti hänet huomattuaan. Mutta kuningas tervehti häntä sanomatta sanaakaan, käänsi ratsunsa ympäri ja ajoi heti tiehensä, joten kreivitär Königsmarckille jäi matkastaan vain se tyydytys, että näytti siltä kuin Ruotsin kuningas pelkäisi yksinomaan häntä.14

      Niinpä täytyi Puolan kuninkaan nyt heittäytyä senaatin syliin. Hän teki sille Marienburgin palatinuksen kautta kaksi ehdotusta: joko oli tasavallan armeijan käyttö jätettävä hänen valtaansa, ja hän puolestaan maksaisi sille omista varoistaan kahden vuosineljänneksen palkan etukäteen, tai olisi sallittava hänen tuottaa Puolaan kaksitoista tuhatta saksilaista. Kardinaali-primas antoi hänelle vastauksen, joka oli yhtä tyly kuin Ruotsin kuninkaan epäys. Kokouksen nimessä hän lausui Marienburgin palatinukselle, että oli päätetty toimittaa lähetystö Kaarle XII: n luo ja että hän ei neuvonut kuningasta tuottamaan maahan saksilaisiaan.

      Tässä hädässä kuningas tahtoi säilyttää ainakin näennäisesti kuninkaallisen arvovaltansa. Eräs hänen kamariherroistaan lähti hänen puolestaan Kaarlen luo tiedustamaan, missä ja miten hänen ruotsalainen majesteettinsa tahtoisi ottaa vastaan hänen herransa ja kuninkaansa ja Puolan tasavallan lähetystön. Valitettavasti oli unohdettu pyytää ruotsalaisilta kamariherralle matkalupaa. Niinpä Ruotsin kuningas pistättikin hänet vankilaan puheillepääsyn asemesta ja sanoi kyllä haluavansa ottaa vastaan tasavallan lähetystön, mutta ei kuningas Augustia. Moinen kansainvälisen oikeuden loukkaus voi tulla kysymykseen vain väkevämmän oikeuden nimessä.

      Nyt Kaarle, jätettyään taaksensa varusväkeä muutamiin Liettuan kaupunkeihin, eteni Grodnon toiselle puolelle, mikä kaupunki on tunnettu Euroopassa siellä pidetyistä valtiopäivistään, mutta on huonosti rakennettu ja vielä huonommin linnoitettu.

      Muutamia penikulmia Grodnon toisella puolella hän kohtasi tasavallan lähetystön; siinä oli viisi senaattoria. Nämä tahtoivat ensin määritellä juhlameno-ohjeet, joista kuningas ei ymmärtänyt mitään; he vaativat, että tasavaltaa oli kohdeltava "hänen korkeutenaan", ja että heitä vastaan oli lähetettävä kuninkaan ja hänen senaattoriensa vaunut. Heille vastattiin, että tasavaltaa puhuteltaisiin "ylhäisyytenä" eikä "korkeutena", että kuningas ei milloinkaan käyttänyt vaunuja, että hänellä oli luonaan kyllä paljon upseereja, mutta ei yhtään senaattoria, että heille lähetettäisiin vastaan eräs kenraaliluutnantti ja että heidän tuli saapua omilla hevosillaan.

      Kaarle XII otti heidät vastaan teltassaan, eräänlaisella sotilaallisella arvokkuudella. Heidän puheensa oli täynnä varovaisuutta ja hämäryyttä. Huomattiin, että he pelkäsivät Kaarle XII: tta eivätkä rakastaneet Augustia, mutta kuitenkin häpesivät riistää muukalaisen käskystä kruunua kuninkaalta, jonka itse olivat valinneet. Niinpä ei päätettykään mitään, ja Kaarle XII antoi heidän vihdoin ymmärtää aikovansa tehdä päätöksensä vasta Varsovassa.

      Ennen lähtöään hän julkaisi manifestin, joka kardinaalin ja hänen puolueensa toimesta tulvan tavoin levisi viikossa ympäri Puolan. Tässä julistuksessa Kaarle kutsui kaikkia puolalaisia liittämään kostonsa hänen kostoonsa ja koetti saada heitä käsittämään, että heidän pyrkimyksensä olivat aivan samat kuin hänen. Tosin ne olivat hyvinkin erilaiset, mutta manifesti, jota suuri puolue, senaatin hämminki ja valloittajan läheneminen tukivat, teki perin valtavan vaikutuksen. Niinpä olikin pakko tunnustaa Kaarle Puolan suojelijaksi, koska hän tahtoi se olla ja koska voitiin vielä olla onnellisiakin siitä, että hän tyytyi tähän arvonimeen.

      Augustille vihamieliset senaattorit levittivät manifestia julkisesti hänen nähtensä. Ne harvat, jotka vielä olivat hänelle uskollisia, pysyivät ääneti. Kun vihdoin saatiin tietää Kaarlen lähenevän pikamarsseissa, varustautuivat kaikki sekasorrossa pakoon; kardinaali oli ensimäisiä, jotka jättivät Varsovan. Enin osa kiiruhti pakoon joko odottelemaan maatiloillaan asiain edelleen kehittymistä tai kutsumaan aseihin ystäviään. Kuninkaan luo jäi vain Saksan keisarin lähettiläs ja samoin tsaarin, paavin nuntius ja muutamia hänen kohtaloonsa liittyneitä piispoja ja palatinuksia. Täytyi paeta, eikä vielä ollut päätetty mitään hänen hyväkseen. Ennen lähtöään hän kiirehti neuvottelemaan niiden vähälukuisten senaattorien kanssa, jotka vielä edustivat senaattia. Niin hartaita kuin nämä olivatkin palvelemaan Augustia, olivat he kuitenkin ensi sijassa puolalaisia. Heillä kaikilla oli niin suuri vastenmielisyys saksilaista sotaväkeä kohtaan, etteivät he rohjenneet antaa hänelle valtuutta tuottaa enempää kuin kuusituhatta miestä suojaksensa. Lisäksi he määräsivät, että tämän joukon tuli olla puolalaisen ylipäällikön komennossa ja heti rauhan tultua palata kotiinsa. Tasavallan omat sotajoukot he samalla jättivät hänen käytettävikseen.

      Tämän tuloksen jälkeen kuningas jätti Varsovan, ollen liian heikko vastustamaan vihollisiansa ja melko tyytymätön omaankin puolueeseensa. Hän julkaisi heti yleisen kokoontumiskäskyn pospolitalle ja armeijoille, jotka olivat olemassa enää vain nimellisesti. Liettuasta, jossa ruotsalaiset vallitsivat, hänellä ei ollut mitään toivomista. Vähiin sulaneelta Puolan armeijalta taas puuttui aseita, muonavaroja ja hyvää tahtoa. Suurin osa arkaa, epäröivää tai suorastaan pahansuopaa aatelia pysyi maatiloillaan. Turhaan kuningas, valtion lakien suoman vallan nojalla, määräsi kuolemanrangaistuksen uhalla kaikki aatelismiehet nousemaan ratsaille ja tulemaan mukaansa. Alkoi olla epäiltävää, oliko häntä toteltava.

      Hänen päävoimanaan olivat hänen vaaliruhtinaskuntansa joukot, koska täysin rajaton hallitusmuoto siellä suojeli häntä tottelemattomuudelta. Hän oli jo salaa käskenyt sieltä tulemaan kaksitoista tuhatta saksilaista, jotka lähestyivätkin rientomarsseissa. Lisäksi hän nyt vaati luokseen kahdeksan tuhatta, jotka oli luvannut keisarille keisarikunnan sodassa Ranskaa vastaan, ja jotka hänen oli nykyisessä hädässään pakko kutsua takaisin. Niin monien saksilaisten tuottaminen Puolaan oli samaa kuin nostaa kaikki ihmiset häntä vastaan ja loukata oman puolueensa säätämää lakia, joka myönsi hänelle vain kuusituhatta. Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän voittaisi, häntä vastaan ei uskallettaisi napista, mutta jos hänet voitettaisiin, niin hänelle ei ikinä annettaisi anteeksi edes kuudentuhannen miehen tuomista.

      Sillaikaa kun hänen sotamiehensä saapuivat vähin erin ja hän itse kulki palatinaatista toiseen kokoamassa uskollisena pysynyttä aatelia, saapui Ruotsin kuningas vihdoin Varsovan edustalle 5 p: nä toukokuuta 1702. Heti ensi vaatimuksesta avattiin hänelle portit. Hän lähetti pois puolalaisen varusväen, hajoitti porvarikaartin, pani kaikkialle vartiostoja ja määräsi asukkaat luovuttamaan kaikki aseensa. Mutta kun hänelle riitti heidän aseistariisumisensa ja kun hän ei tahtonut suututtaa heitä, vaati hän heiltä vain sadantuhannen frangin pakkoveron. Kuningas August kokosi sillä välin sotavoimansa Krakovaan; hän hämmästyi kovasti nähdessään myös kardinaali-primaksen saapuvan sinne. Tämä mies koetti nähtävästi viimeiseen saakka esiintyä luonteeltaan säädyllisenä ja karkoittaa kuninkaansa niin, ettei rikottaisi ulkonaista arvokkuutta vastaan. Hän huomautti Augustille, että Ruotsin kuningas muka näytti taipuvaiselta järjelliseen sovintoon, ja pyysi nöyrästi lupaa mennä tapaamaan Kaarlea. August myöntyi siihen, mitä ei voinut evätä, t.s. soi hänelle vapauden vahingoittaa häntä.

      Конец ознакомительного фрагмента.

      Текст предоставлен СКАЧАТЬ