Kaarle XII:n historia. Voltaire

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ astetta pohjoisnavasta etelään, ja Kaarle XII samosi sen avuksi. Tuskin oli tsaari saapunut kaupungin ääreen, kun hän jo kiiruhti panemaan käytäntöön kaikkea sitä, mitä oli matkoillaan oppinut. Hän suunnitteli leirin, varusti sen joka puolelta, rakennutti määrävälien päähän toisistaan linnakkeita ja kaivatti juoksuhautoja. Hän oli jättänyt armeijansa ylipäällikkyyden herttua de Croylle, taitavalle saksalaiselle kenraalille,12 jota venäläiset upseerit eivät kuitenkaan silloin riittävästi avustaneet. Hänellä itsellään oli sotajoukossaan pelkkä luutnantin arvo. Hän tahtoi siten antaa esimerkin sotilaallisesta kuuliaisuudestaan siihen saakka kurittomalle aatelistolleen, joka kykeni vain ilman kokemusta ja järjestystä johtamaan huonosti asestettuja orjia. Ei ollutkaan mitään ihmeteltävää siinä, että se mies, joka Amsterdamissa oli ruvennut kirvesmieheksi, saadakseen itselleen laivaston, esiintyi Narvan luona luutnanttina, voidakseen opettaa kansalleen sotataitoa.

      Venäläiset ovat voimakkaita, väsymättömiä, kenties yhtä rohkeita kuin ruotsalaisetkin; mutta vasta ajanmittaan sotajoukot tottuvat sotatoimiin ja vain kuri tekee heidät voittamattomiksi. Ainoat rykmentit, joilta voitiin odottaa jotakin, olivat saksalaisten upseerien komentamia; mutta niitä oli vain muutamia. Muu joukko oli metsistään ajettuja raakalaisia, puettuina petoeläinten nahkoihin, toiset varustettuina jousilla, toiset nuijilla; vain harvoilla oli pyssy; kukaan ei ollut nähnyt säännöllistä piiritystä. Koko armeijassa ei ollut yhtään ainoaa kelvollista tykkimiestä. Ne sataviisikymmentä tykkiä, jotka helposti olisivat voineet ampua Narvan pienen kaupungin mäsäksi, olivat tuskin saaneet syntymään aukkoa muuriin, samalla kun kaupungin tykistö joka hetki tuhosi kokonaisia rivejä juoksuhaudoissa. Narva oli melkein linnoittamaton; vapaaherra Hornilla, joka siellä oli päällikkönä, ei ollut käytettävänään täyttä tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä. Kuitenkaan tuo suunnaton armeija ei ollut kyennyt vielä kuudessa viikossa valtaamaan kaupunkia.

      Oli jo marraskuun 15 päivä, kun tsaari sai kuulla Ruotsin kuninkaan kahdellasadalla kuljetuslaivalla tulleen meren yli ja marssivan parhaillaan Narvan avuksi. Ruotsalaisia oli ainoastaan kaksikymmentätuhatta, mutta tsaarilla olikin vain miesten paljous etunaan. Ollenkaan halveksimatta vihollistaan hän päinvastoin käytti kaiken taitonsa musertaakseen hänet.

      Tyytymättä kahdeksaankymmeneentuhanteen mieheensä hän valmistautui asettamaan Kaarlea vastaan vielä toisenkin armeijan ja pidättämään häntä joka askeleella. Hän oli jo määrännyt siihen kolmekymmentätuhatta miestä, jotka nyt riensivät pikamarsseissa Pihkovasta käsin. Sitten hän teki tempun, joka olisi herättänyt halveksimista, jos sellainen olisi mahdollista lainsäätäjää kohtaan, joka on suorittanut niin suuria asioita. Hän jätti leirinsä, missä hänen läsnäolonsa oli välttämätön, muka hakeakseen tuon uuden joukko-osaston, joka ilman häntäkin olisi voinut varsin hyvin saapua, ja näytti siis ikäänkuin pelkäävän taistella linnoitetussa leirissään nuorta, kokematonta ruhtinasta vastaan, joka saapui häntä ahdistamaan.

      Miten lieneekään, ainakin hän tahtoi sulkea Kaarle XII: n kahden armeijansa väliin. Eikä siinä kyllin: kolmekymmentätuhatta Narvan edustalla olevasta leiristä lähetettyä miestä oli asetettu penikulman päähän tästä kaupungista Ruotsin kuninkaan tielle; kaksikymmentätuhatta streltsiä seisoi kauempana samalla tiellä, ja viisituhatta miestä oli etujoukkona. Täytyi siis murtautua kaikkien näiden joukkojen läpi, ennenkuin pääsi venäläisten leirille, jota ympäröi suojusvalli ja kaksinkertainen vallihauta.

      Ruotsin kuningas oli laskenut maihin Pernaussa, Riian lahden rannalla, noin kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä ja hiukan yli neljätuhatta ratsumiestä. Pernausta hän samosi pikamarssissa Tallinnaa kohti, mukanaan koko ratsuväkensä ja ainoastaan neljätuhatta jalkamiestä. Hän marssi yhtämittaa eteenpäin, odottamatta muita joukkojaan. Pian hän, ainoastaan noiden kahdeksantuhannen miehensä kanssa, ennätti vihollisen etujoukkojen luo. Hän ei siekaillut käydä niiden kaikkien kimppuun perätysten, antamatta näille aikaa päästä selville siitä, kuinka pienen joukon kanssa he olivat tekemisissä. Nähdessään ruotsalaisten lähenevän venäläiset luulivat saavansa taistella koko armeijaa vastaan. Tuo viisituhantinen etujoukko, joka suojeli kallioiden välistä solaa, missä sata päätteliästä miestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan, pakeni heti kun ruotsalaiset tulivat näkyviin. Kun ne kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat taempana, näkivät kumppaniensa paon, joutuivat he kauhun valtaan ja lähtivät levittämään sekasortoa leiriin. Kaikki suojavartiot lyötiin tieltä kahdessa päivässä; ja se, mikä muunlaisissa olosuhteissa olisi vaatinut kolme voittoa, ei hetkeksikään viivyttänyt kuninkaan marssia. Niinpä hän vihdoin kahdeksantuhannen, niin pitkästä marssista väsyneen miehensä kera näyttäytyi kahdeksankymmenentuhannen venäläisen leirin ääressä, jota suojeli sataviisikymmentä tykkiä. Tuskin olivat hänen joukkonsa hiukan levähtäneet, kun hän, liikoja harkitsematta, antoi hyökkäyskäskyn.

      Merkkinä oli kaksi rakettia ja saksankielinen huuto: "Jumalan avulla!" Kun eräs korkea upseeri huomautti kuninkaalle vaaran suuruudesta, sanoi tämä: "Kuinka! Te epäilette, etten minä kahdeksantuhannen urhoollisen ruotsalaiseni kanssa kykene tekemään selvää kahdeksastakymmenestätuhannesta moskovalaisesta?" Hetkistä myöhemmin, peläten sanainsa sisältäneen jonkun verran kerskailua, hän riensi samaisen upseerin luo, lisäten: "Ettekö siis ole samaa mieltä kuin minä? Eikö minulla ole vihollisiin nähden kaksi etua: ensiksi, heidän ratsuväkensä ei ole tässä heille miksikään hyödyksi, ja toiseksi, paikan ollessa näin ahdas heidän suuri lukunsa on heille vain haitaksi? Niinpä siis oikeastaan olenkin voimakkaampi kuin he." – Upseeri tietysti varoi olemasta eri mieltä, ja niin käytiin venäläisten kimppuun keskipäivällä, 30 p: nä marraskuuta 1700.

      Heti kun ruotsalaisten tykistö oli tehnyt aukon vallituksiin, hyökkäsivät he pistimet tanassa eteenpäin, samalla kun heidän takaansa tuleva ankara lumipyry ryöppysi vihollisten silmiin. Venäläiset sallivat puolisen tuntia heitä surmattavan, poistumatta vallihaudoistaan. Kuningas kävi leirin oikean sivustan kimppuun, missä sijaitsi tsaarin päämaja; hän näet toivoi kohtaavansa tsaarin siellä, koska ei tiennyt tämän itsensä lähteneen hakemaan noita kolmeakymmentätuhatta miestä, joiden tuli piakkoin saapua. Vihollisen ampuessa musketeistaan ensimäisiä yhteislaukauksia kuningas sai kuulan kaulaansa; mutta se oli voimaton kuula, joka pysähtyi hänen mustan kaulaliinansa poimuihin, tekemättä hänelle mitään vahinkoa. Hänen hevosensa ammuttiin hänen altaan. Herra Sparre on kertonut minulle, että kuningas keveästi hypähti toisen hevosen selkään sanoen: "Nuo miehet panevat minut tekemään ratsastusharjoituksia." – Sitten hän jatkoi taistelua ja antoi määräyksiänsä yhtä tyynesti kuin ennenkin.

      Kolmituntisen taistelun jälkeen olivat vallitukset joka puolelta murretut. Kuningas ahdisti vihollisen oikeaa sivustaa Narva-jokeen saakka vasemmalla sivustallaan, jos nyt voidaan siksi sanoa niitä noin neljäätuhatta miestä, jotka siinä ajoivat takaa lähes neljääkymmentätuhatta. Silta murtui pakenijain alta, ja siinä tuokiossa joki oli täynnä kuolleita. Jäännökset kääntyivät epätoivoisina takaisin leiriinsä, tietämättä minne menivät. He tapasivat muutamia parakkeja, joiden taakse asettuivat vielä puolustautumaan, koska eivät voineet enää minnekään pelastua. Vihdoin sentään heidän kenraalinsa Dolgoruki, Golovkin ja Fedorovitsh lähtivät kuninkaan luo ja laskivat aseensa hänen jalkoihinsa. Heitä kuninkaalle esiteltäessä saapui myös armeijan ylipäällikkö herttua de Croy ja antautui kolmenkymmenen upseerin kanssa.

      Kaarle otti nämä tärkeät vangit vastaan niin luontevan kohteliaasti ja niin ystävällisin ilmein kuin olisi omassa hovissaan hoitanut juhlan isännän tehtäviä. Hän tahtoi pitää vankeinansa ainoastaan kenraalit. Kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet riisuttiin aseista ja saatettiin Narvajoelle, jonka yli heidät toimitettiin veneillä ja laskettiin menemään kotiinsa. Sillä välin läheni yö; venäläisten vasen siipi taisteli vielä. Ruotsalaiset olivat menettäneet vain kuusisataa miestä; kahdeksantoistatuhatta venäläistä oli saanut surmansa vallitustensa keskellä; suuri joukko oli hukkunut; useat olivat päässeet joen yli. Leirissä heitä silti yhä oli tarpeeksi СКАЧАТЬ