Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kiusaa kissalle. "Älähän hätäile, Maunu kotikissa", sanoi hän. "Etkö näe, että Akka muori ja Peukaloinen ovat tulleet pelastamaan linnaa? Saat olla varma siitä, että he onnistuvat. Nyt minun täytyy nukkua ja minä voin tehdä sen huoletta. Huomenna kun herään ei varmaankaan ole ainoatakaan harmaata rottaa Glimmingehusissa."

      Pojan olisi tehnyt kovasti mieli tyrkätä haikara maahan siitä, mihin se nyt asettui nukkumaan pesän äärimmäiselle reunalle, toinen jalka ylös vedettynä, mutta Akka ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta. Sen sijaan hän sanoi tyytyväisellä äänellä: "Olisivat huonosti asiat, jos ei semmoinen, joka on niin vanha kuin minä, voisi selviytyä pahemmastakin pulasta kuin tämä. Jos vain Pöllöukko ja pöllöakka, jotka voivat pysyä valveilla koko yön, tahtovat lähteä viemään minulta viestiä, niin iuulen, että kaikki käy hyvin."

      Kissapöllöt suostuivat ja Akka pyysi nyt, että pöllöukko menisi etsimään pois lähteneitä mustia rottia ja kehoittaisi heitä heti kiiruhtamaan kotiin. Pöllöakan hän lähetti tornipöllö Flammean luo, joka asui Lundin tuomiokirkossa, ja antoi hänelle niin salaisen tehtävän, että Akka vain kuiskaten uskalsi sen hänelle ilmaista.

      Rotanpyytäjä

      Oli puoliyön aika, kun harmaat rotat pitkän etsimisen jälkeen onnistuivat löytämään kellarin luukun, joka oli avoinna. Se oli sangen ylhäällä seinässä, mutta rotat asettuivat toistensa olkapäille, eikä kestänyt kauan ennen kuin rohkein heistä oli luukussa, valmiina tunkeutumaan Glimmingehusiin, jonka muurien ulkopuolella niin moni hänen esi-isistään oli kaatunut.

      Harmaa rotta istui hetken aikaa hiljaa luukussa ja odotti hyökkäystä. Puolustajain pääjoukko oli tosin poissa, mutta hän otaksui, että ne mustat rotat, jotka olivat jääneet linnaan, eivät antautuisi ilman taistelua. Pamppailevin sydämin hän kuunteli pienintäkin ääntä, mutta kaikki oli hiljaista. Silloin rottien johtaja rohkaisi mielensä ja hyppäsi pilkkopimeään kellariin.

      Toinen rotta toisensa perästä seurasi johtajaa. Kaikki he pysyttelivät hyvin hiljaa ja kaikki odottivat väijytystä mustien rottain puolelta. Vasta sitten kun heitä oli tunkeutunut kellariin niin paljon, ettei lattialle enää enempää mahtunut, he uskalsivat mennä edemmäksi.

      Vaikkeivät he koskaan ennen olleet käyneet rakennuksessa, ei heidän ollut vaikea löytää tietä. He saivat hyvin pian selville ne muurien käytävät, joita myöten mustat rotat olivat kulkeneet yläkertoihin. Ennen kuin alkoivat kiivetä näitä ahtaita ja jyrkkiä polkuja he kuuntelivat hyvin tarkasti. He olivat paljoa enemmän peloissaan siitä, että mustat rotat tällä tavoin pysyivät poissa kuin jos he olisivat kohdanneet heidät avoimessa taistelussa. He voivat tuskin uskoa onneaan, kun pääsivät ensimmäiseen kerrokseen aivan vahingotta.

      Heti sisään tultuaan harmaat rotat tunsivat viljan hajun tuoksahtavan vastaansa. Viljaa säilytettiin siellä suurissa hinkaloissa. Mutta ei ollut heidän vielä aika ruveta nauttimaan voittonsa hedelmiä. He tarkastelivat ensin mitä huolellisimmin noita synkkiä, alastomia huoneita. He juoksivat uuniin, joka oli keskellä lattiaa vanhassa linnan keittiössä, ja he olivat vähällä syöksyä kaivoon sisemmässä huoneessa. Jok'ainoan kaitaisimmankin valoaukon he tarkastivat, mutta eivät vieläkään löytäneet yhtään mustaa rottaa. Kun tämä kerros oli kokonaan heidän vallassaan, he ryhtyivät yhtä varovaisesti tarkastamaan seuraavaa. Taas täytyi heidän uskaltautua vaivalloiseen ja vaaralliseen muurien läpi suoritettavaan kiipeämiseen, samalla kun he tuskallisesti ja henkeään pidätellen odottivat, että vihollinen karkaisi heidän kimppuunsa. Ja vaikka heitä houkutteli mitä ihanin jyvähinkaloiden haju, he pakottautuivat mitä parhaimmassa järjestyksessä tarkastamaan muinaisten sotilaiden pilarien tukemaa asuintupaa, heidän kivipöytäänsä ja uuniaan, syviä ikkunakomeroita ja lattiassa olevaa reikää, joka entisinä aikoina oli tehty siihen sitä varten, että siitä voitaisiin kaataa kiehuvaa pikeä sisään tunkeutuvan vihollisen päälle.

      Yhä vain pysyivät mustat rotat näkymättömissä. Harmaat hiipivät kolmanteen kerrokseen, jossa oli linnan herran suuri juhlasali, yhtä autio ja alaston kuin kaikki muutkin vanhan talon huoneet, ja he kiipesivät lopulta aina ylimpäänkin kerrokseen, joka oli vain yksi ainoa suuri kolkko huone. Ainoa paikka, jota he eivät tulleet tarkastaneeksi, oli katolla oleva suuri haikaran pesä, jossa juuri samaan aikaan pöllöakka herätti Akan ja ilmoitti hänelle, että Flammea tornipöllö oli suostunut hänen pyyntöönsä ja lähettänyt hänelle sen, mitä hän oli pyytänyt.

      Vasta kun harmaat rotat näin tunnollisesti olivat tarkastaneet koko linnan, he rauhoittuivat. He ymmärsivät, että mustat rotat olivat paenneet eivätkä aikoneet tehdä vastarintaa, ja he juoksivat kevein sydämin jyvähinkaloihin.

      Mutta tuskin harmaat rotat olivat nielleet ensimmäiset vehnänjyvät, kun alhaalta pihalta linnan edustalta kuului pienen kimeän pillin terävä vihellys. Harmaat rotat kohottivat päätään jyvähinkaloista, kuulostivat levottomasti, juoksivat pari askelta kuin olisivat aikoneet jättää hinkalon, mutta kääntyivät takaisin ja alkoivat syödä uudelleen.

      Taas kuului pillin kimakka läpitunkeva ääni, ja nyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Yksi rotta, kaksi rottaa, niin, kokonainen lauma rottia lakkasi syömästä, hyppäsi pois hinkalosta ja riensi suorinta tietä kellariin päästäkseen pois talosta. Vielä oli kuitenkin monta rottaa jäljellä. He ajattelivat sitä vaivaa, mikä heillä oli valloittaessaan Glimmingehusia, eivätkä tahtoneet sitä jättää. Mutta pillin sävelet kuuluivat vielä kerran heidän korviinsa ja heidän täytyi seurata niitä. He hyppäsivät kuin hulluina hinkaloista, laskivat mäkeä läpi muurin reikien ja myllertelivät toistensa yli kiirehtiessään ulos.

      Keskellä pihamaata seisoi pieni Peukaloinen pilliä puhaltaen. Hänen ympärillään oli kokonainen piiri rottia, jotka hämmästyneinä ja hurmautuneina kuuntelivat häntä, ja uusia tuli joka hetki. Kerran hän otti pillin huuliltaan ainoastaan sekunniksi voidakseen näyttää pitkää nenää rotille, ja silloin näytti siltä kuin olisi rotilla ollut halu heittäytyä hänen päälleen ja purra hänet kuoliaaksi, mutta niin pian kuin hän puhalsi, he olivat taas hänen vallassaan.

      Kun Peukaloinen oli soittanut kaikki rotat ulos Glimmingehusista, hän alkoi hiljaa astella pihalta maantielle, ja kaikki harmaat rotat seurasivat häntä siksi, että tuon pillin sävelet soivat niin suloisesti heidän korvissaan, että heidän oli mahdotonta niitä vastustaa.

      Peukaloinen kulki heidän edellään ja houkutteli heitä kanssaan Vallbyn tielle. Hän kuljetti heitä kaikenmoisia kiertoteitä läpi pensaiden ja alas ojiin, ja minne hän meni, sinne täytyi heidän seurata häntä. Hän soitteli lakkaamatta pilliään, joka näytti olevan tehty eläimen sarvesta, vaikka sarvi oli niin pieni, ettei ole meidän päivinämme mitään elävää, jonka otsasta se olisi voitu lohkaista. Ei kukaan tiennyt sitäkään, kuka sen oli valmistanut. Mutta Flammea, tornipöllö, oli löytänyt sen eräästä komerosta Lundin tuomiokirkon tornista, ja hän oli näyttänyt sitä Batakille, korpille, ja he olivat molemmat tuumineet, että se oli juuri semmoinen sarvi, joita ennen maailmassa valmistivat ne, jotka tahtoivat saada valtaansa hiiret ja rotat. Mutta korppi oli Akan ystävä ja häneltä Akka oli saanut tietää, että Flammealla oli semmoinen aarre.

      Ja totta oli, etteivät rotat voineet vastustaa pilliä, poika kulki heidän edellään ja soitti niin kauan kuin tähdet näkyivät taivaalla, ja koko ajan rotat seurasivat häntä. Hän soitti aamun koitteessa, hän soitteli päivän noustessa ja yhä seurasi häntä harmaiden rottien ääretön lauma, ja hän houkutteli heitä yhä kauemmas Glimmingehusin suurista jauhohinkaloista.

      V

      SUURI KURKITANSSI KULLABERGIN VUORELLA

      Tiistaina maaliskuun 29. p: nä.

      On myönnettävä, että vaikka Skoonessa СКАЧАТЬ