Gösta Berlingin taru. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

      Pappi ei ollut enää vihainen eikä uhkaava niinkuin ennen saarnaa. Nyt hän häpesi ja painoi päänsä alas. Voi niitä kurjia viinajuttuja, nyt ne alkavat!

      Mutta ne eivät alkaneetkaan. Kunnanhuoneen suuren pöydän ympärillä oltiin aivan äänettömiä.

      Pappi nosti päänsä ja katsoi ensin lukkariin: ei, tämä vaikeni; sitten kirkonisäntiin, sitten äänivaltaisiin talonpoikiin ja tehtaanpatruunoihin, he vaikenivat kaikki. He purivat huulensa yhteen ja katsoivat alas pöytään hieman noloina.

      "Ne odottavat että joku alkaa", ajatteli pappi.

      Toinen kirkonisäntä rykäisi:

      "Minä, noin että, meillä on erinomainen pappi", hän sanoi.

      "Kunnianarvoisa piispa kuuli itse, kuinka hän saarnaa", lisäsi lukkari.

      Piispa kysäisi tiheistä jumalanpalvelusten laiminlyönneistä.

      "Pappi ei mahda mitään sille, jos hän on sairas, enempää kuin muutkaan", arvelivat talonpojat.

      Piispa vihjaisi heidän tyytymättömyyteensä, sikäli kuin se koski papin elämäntapoja.

      He puolustivat häntä yhtä suuta. Hän oli vielä niin nuori, se heidän pappinsa, ei hänestä mitään hätää. Ei, jos hän vain aina tahtoisi saarnata niinkuin saarnasi tänään, niin he eivät vaihtaisi häntä itse piispaankaan.

      Ei ollut yhtään syyttäjää, ei myös löytynyt yhtään tuomaria.

      Pappi tunsi miten hänen sydämensä avartui ja miten keveästi veri virtasi hänen suonissaan. Oi, ettei hän enää ollutkaan vihamiesten keskellä, että hän oli voittanut heidän sydämensä juuri kun vähimmin sitä ajatteli, että hän edelleen saisi olla pappina!

      Tarkastuksen jälkeen piispa ja asessorit ja rovastit ja parhaat pitäjän miehet söivät päivällistä pappilassa.

      Eräs naapurinrouva oli ottanut huoltaakseen juhlan, sillä pappi oli naimaton. Rouva oli hommannut kaikki parhaansa mukaan, ja pappi huomasi nyt ihmeekseen, ettei pappila ollutkaan ihan kauhea. Pitkä päivällispöytä oli katettu pihalle kuusten alle ja se hohti siellä varsin hauskasti valkoisine liinoineen, sinivalkoisine posliineineen, kimmeltävine laseineen ja taitettuine lautasliinoineen. Kaksi koivua kumartelihe kuistin ovella, katajia oli siroteltu eteisen lattialle, ylhäällä kurkihirressä riippui kukkaseppele, kaikissa huoneissa oli kukkia, homeenhaju oli haihdutettu ja vihreät ikkunalasit kimaltelivat uljaasti auringonpaisteessa.

      Hän iloitsi sydämensä pohjasta, tuo pappi ja ajatteli ettei enää koskaan joisi.

      Ei ollut ketään, joka ei olisi siinä päivällispöydässä iloinnut. Ne jotka olivat olleet yleviä ja antaneet anteeksi olivat iloisia, ja ylemmät papit iloitsivat siksi, että olivat välttäneet häpeällisen jutun.

      Kelpo piispa kohotti lasinsa ja puhui, että hän oli lähtenyt tälle matkalle raskain mielin, sillä hän oli kuullut paljon pahoja huhuja. Hän oli lähtenyt kohtaamaan Saulusta, mutta katso, Saulus oli muuttunutkin Paavaliksi, joka oli tekevä työtä enemmän kuin he kaikki yhteensä. Ja hurskas herra puhui edelleen suurista lahjoista, joita heidän nuori veljensä oli saanut, ja ylisti niitä. Ei siksi että hän kopeilisi niillä, vaan että hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ja vaalittava hyvin itseään, niinkuin tulee tehdä niiden, joiden hartioille on pantu ylen raskas ja kallisarvoinen taakka.

      Pappi ei näillä päivällisillä juopunut, mutta päästä pyörällä hän oli. Tämä suuri, odottamaton onni nousi hänelle päähän. Taivas oli antanut innoituksen tulikielen liekehtiä hänen otsallaan, ja ihmiset olivat antaneet hänelle rakkautensa. Veri syöksyi kuumeisen tulisena ja raivoavaa vauhtia hänen suonissaan yhä vielä, kun oli jo tullut ilta ja vieraat lähteneet. Myöhään yöllä hän istui valvoen huoneessaan ja antoi yöilman virrata sisään avatusta ikkunasta ja viillyttää tätä autuuden kuumetta, tätä suloista levottomuutta, joka ei suonut hänen nukkua.

      Silloin kuului ääni ulkoa:

      "Oletko valveilla, pappi?"

      Pihanurmen poikki ikkunan luo tuli mies. Pappi katsoi ulos ja näki siellä kapteeni Kristian Berghin, joka oli hänen uskollisia juomaveikkojaan. Maantien maleksija, koditon ja konnuton hän oli, tämä Kristian kapteeni, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan. Iso hän oli kuin Gurlita-kukkula ja tuhma kuin metsänpeikko.

      "Tiettävästikin olen valveilla, Kristian Bergh", vastasi pappi. "Voiko tällaisena yönä mielestäsi maata?"

      Ja kuulkaapa nyt, mitä tuo Kristian-kapteeni hänelle sanoo! Jättiläisellä on ollut aavistuksensa, hän on tuuminut, että pappi nyt tulee ryyppyaraksi. Nyt hän ei saa rauhaa enää kuunaan, Kristian-kapteeni ajatteli, sillä nuo Karlstadin asessorit, jotka täällä jo kerran kävivät, saattavat tulla uudestaan ja viedä häneltä kauhtanan, jos hän juo vielä.

      Mutta nyt on Kristian-kapteeni kouraissut roimalla kädellään tuota työnretosta, hän on pitänyt huolen siitä, etteivät asessorit tule ikänään toiste, eivät papit eivätkä piispat. Tästä lähin saavat pappi ja hänen ystävänsä naukkia niin paljon kuin haluavat pappilassaan.

      Kuulkaas, minkä sankarityön hän on tehnyt, hän, Kristian Bergh, vahva kapteeni!

      Kun piispa ja nuo kaksi asessoria olivat nousseet kuomeihinsa ja ovi oli visusti, hyvin visusti suljettu, silloin hän oli kavunnut kuskipukille ja kyydinnyt heitä peninkulman, pari, valoisana kesäyönä.

      Ja silloin oli Kristian Bergh näyttänyt heille, miten irrallaan henki on vaivaisessa ihmisruumiissa. Hän oli päästänyt hurjinta neliä. Siitä saivat kun eivät sallineet rehellisen miehen ottaa edes pientä pöhnää.

      Arveletteko hänen kuskanneen heitä tietä myöten, luuletteko hänen säilytelleen heitä töytäyksiltä? Hän ajoi yli ojien ja kantoisten ahojen, hän lasketteli päistikkaa laukkaa alas mäet, hän lennätti pitkin rantaa niin että vesi räiskyi pyörissä, hän oli vähällä juuttua nevoihin, ja kaljuja vuorten kallioita mentiin alas niin että hevoset laskivat jalat suorana luikua. Ja mentäessä istuivat piispa ja asessorit kalpein kasvoin nahkaverhojen takana ja mutisivat rukouksia. Mokomassa menossa he eivät olleet ikänään olleet.

      Ja kuvitelkaapa, miltä he näyttivät saapuessaan Rissäterin majataloon, elävinä mutta pudistettuina kuin haulit nahkamassissa!

      "Mitä tämä merkitsee, kapteeni Kristian?" sanoi piispa, kun kapteeni avasi kyydittäville vaununoven.

      "Se merkitsee sitä, että piispa miettiköön vasta kertaalleen ennen kuin tulee tarkastusmatkalle Gösta Berlingin pitäjään", sanoi Kristian kapteeni, ja ne sanat hän oli miettinyt jo edeltäkäsin valmiiksi, ettei hän ajan tullen hölmistyisi.

      "No viekin Gösta Berlingille terveiset", sanoi piispa, "että hänen luokseen en tule kuunaan minä eikä mikään muukaan piispa."

      Kas: tuota sankarityötä kertoi nyt vahva Kristian-kapteeni papille seisten hänen avonaisen ikkunansa takana kesäyönä. Sillä Kristian-kapteeni oli parhaiksi ennättänyt viedä hevoset majataloon, kun jo tuli kertomaan uutisiaan papille.

      "Nyt saat olla rauhassa, pappi ja velihopea", hän sanoi.

      Oi, Kristian-kapteeni, kalpein kasvoin istuivat asessorit nahkaverhojen takana, mutta papin kasvot, hänen istuessaan siinä ikkunassa, näyttivät valoisassa kesäyössä hirveän СКАЧАТЬ