Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta. Friis Jens Andreas

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ lapsi lahjoitettu meille tänään".

      "Mutta mitä me sanomme palvelijoillemme ja muille ihmisille?"

      "Niin, meidän täytyy sanoa, että se on kasvatti, jonka minä olen tuonut mukanani ja jonka me olemme ottaneet omaksemme, ja nyt on meillä kaksi, Mellet ja tämä pienokainen, jotka voivat leikkiä yhdessä".

      "Mutta onkohan se kastettu?"

      Niin, sitäpä ei kukaan voinut sanoa. Mutta kaksi kertaa on parempi kuin ei kertaakaan, ajatteli Lappalainen, ja sitten kuin palkollisille oli kerrottu, että Laagje eräältä sairaalta sukulaiseltaan oli ottanut itselleen kasvattityttären, läksi hän vaimoneen Koutokeinoon.

      Papin kanssa pian tultiin selville. Laagje sanoi pitkittä puheitta lapsen omakseen ja kasteessa sille pantiin nimeksi Laila.

      Heidän palattuaan kestittiin palkollisia parhaalla ruoalla ja juomalla, mitä talossa löytyi, sen johdosta, että Lailalle oli vanhan tavan mukaan annettava kummilahja jommoisen myös Mellet oli saanut silloin, kun hän otettiin talon lapseksi.

      Lukuisasta porokarjasta valitsi Jaampa kymmenen nuorta emää vasikkoinen, ja näiden korviin leikattiin nyt erityinen merkki, jotta niitä voisi eroittaa vanhempien ja muiden poroista. Sitä merkkiä kutsuttiin tästä lähtien "Lailan merkiksi".

      Tämmöistä merkkiä käytettiin vanhaan aikaan myös "puumerkkinä" eli omaisuuden merkkinä, jolla kukin lapselle kuuluva kappale merkittiin. Täysi-ikäisinä käyttivät asianomaiset sitä myös allekirjoituksena, eli kirjoittivat sen kirjallisien sitoumuksien alle, josta seurasi sama laillinen velvollisuus, kuin nimen kirjoituksesta meidän aikana. Tavallisesti ei lapsi saanut vanhemmiltaan ristimälahjaksi useampia kuin yhden poron, mutta tuo rikas Laagje lahjoitti kumpaisellekin, Mellet'ille ja Lailalle, kymmenen nuorta emää, joten saattoivat olla hyvässä toivossa, että he täysikasvuisina tulisivat olemaan hyvin rikkaat, kun sitä paitsi saisivat suuren perinnön. Ristiäisissä lahjoitettuja poroja ja niiden jälkeisiä, vaikka ne lisääntyisivät kuinka suuresti, ei koskaan lueta perintöön kuuluvaksi, vaan on se lapsen erityinen omaisuus. Ennen muinoin sai lapsi myös usein poron kummin lahjaksi, ja sen, joka ensin keksi ja näytti lapsen ensimmäisen hampaan, tuli aina lahjottaa sille poro. Sitä kutsuttiin "hammasporoksi", ja tapa lienee tullut Norjalaisilta, joilla, niinkuin tunnemme, oli tapana antaa samanlainen lahja, nimeltä "hammaslahja".

      IV

SuomalaisiaPoro. Majanmuutto. Poikiminen

      Heti joulun jälkeen Laagje purki kotansa ja muutti laumoineen etelämmäs

      Hettajärven rannalle, joka kuuluu Suomen Lappiin.

      Siihen aikaan ei ollut, niinkuin nyt, kielletty muuttamasta rajan yli, vaan Norjan Lappalaiset oleskelivat suuren osan talvea Venäjän Lapissa, jossa löytyi runsaasti jäkälää ja suojaa metsissä, ja Venäjän tahi Suomen Lappalaiset yhdessä Norjalaisten kanssa taasen kesällä oleskelivat Norjan rannikoilla.

      Tästä oli etua molemmin puolin eikä kellekkään vahinkoa. Maanlaadun vaihettelevaisuus ja toisiensa talvi- ja kesälaitumien käyttäminen oli yhtä välttämätön paimentolaisille molemmin puolin rajaa, kuin Norjan talonpojalle on vuorotellen pitää karjaansa talvella suojuksissa ja kesällä vuoristossa. Joutuisivatpa talonpoikamme2 kovaan pulaan, jos saisivat käskyn, joko asua vuoristossa vuoden umpeensa, tahi elättää karjaansa aina kotona.

      Oleskellessaan Suomen puolella tuli Laagje usein yhteen Suomalaisien kanssa, ja seurauksena tästä oli, että sekä hän että hänen palvelijansa ymmärsivät ja puhuivat tuota lähisukuista suomenkieltä melkein yhtä hyvin kuin omaa kieltänsäkin. Usein sattui myös, että hänen luoksensa tuli Suomalaisia, jotka olivat matkalla Suomesta Norjan Lappiin.

      Niinkuin tunnettu on, on ollut ja tulee edelleen olemaan alituinen kansanvaellus vähin erin pohjois-Suomesta Ruijaan. Nuo siirtolaiset kulkevat Pohjan lahdelta halki Lapinmaan Kittilään, jossa he jakautuvat siten, että muutamat menevät Varangeriin, toiset Alteniin. He kulkevat siis samaa tietä, jota, niinkuin muutamat historioitsijat otaksuvat, osa pohjan kansoista seurasi siirtyessään Suomesta. Tämä siirtyminen, jonka kautta Ruija eli Norjan pohjoisin osa hajanaisesti on tullut asutuksi pohjoisesta aina alas Saltenin kihlakuntaan asti, ei muuten ole kovin vanha. Iso Pohjan sota eli "Isoviha" oli varsinainen alkusyy tähän.

      Niinä kymmenenä vuotena, kun Suomi Viipurin antaumisen (1711) ja Isonkyrön tappelun jälkeen oli Venäjän ja sen raakojen sotajoukkojen vallassa, huokasi tämä maa raskaamman kuorman alla, kuin mitä mikään euroopalainen maa melkein koskaan on saanut kärsiä. Kreivi Armfelt kertoo eräässä kirjeessä tästä asiasta seuraavasti:

      "Kaikkialla, jossa Venäläiset ovat kulkeneet, sekä ennen että jälkeen Viipurin valloitusta, ovat he polttaneet ja häväisseet, murhanneet ja rääkänneet syyttömiä asujamia. Yksin Uudenkirkon pitäjässä ovat he lyöneet kuoliaaksi neljäkymmentä henkeä yhdessä huoneessa ja jättäneet elämään ainoastaan erään kuuden viikon vanhan lapsen, niinkuin ylimalkaan tuskin ainoatakaan taloa löytyy, jossa eivät olisi murhanneet muutamia viattomia asujamia tahi kiduttaneet heitä sitomalla heitä kiini pitkään tankoon ja sitten paahtaneet heitä tulella, jonka ovat virittäneet, ja olen itse nähnyt 5-6 semmoista tulisijaa. Sitä paitsi ovat muutamista paikoista vieneet pois lukemattomia viattomia lapsia, ja, jonka mainitseminen jo herättää inhoa, syöneet useampia, jonka etenkin Ilvesten kylä voi todistaa, koska kolme Kalmukkia, jotka sinne olivat tulleet, toivat mukanaan reissään kolme tapettua lasta, kaksi tyttöä ja yhden pojan, jotka he samassa kylässä vähitellen keittivät ja söivät." "Usein", niin lausuu eräs toinen kirjailija, "pakoitti hätä ihmisiä siihen aikaan luonnottomiin ja julmiin toimiin. Eräs äiti oli nälällä pakoitettu käyttämään kahden kuolleen lapsensa ruumiit ravinnoksi itselleen ja toisille lapsilleen. Eräs toinen möi suolaleiviskästä lapsensa muutamalle venäläiselle upsierille".

      Ihmekö siis, että jokainen pakeni, ken paeta voi ja mihin vaan sattui pääsemään, etenkin Ruotsiin, vaan myöskin halki Lapinmaan Ruijan rannikoille. Tämä tapahtui niin suuressa määrässä, että Suomen väestö tästä ja siitä syystä, että paljon vietiin vankeina Venäjälle, näinä vuosina supistui 200,000 henkeen.

      Myöhään eräänä iltana lähetti Laagje tavan mukaan kaksi palvelijataan, joiden vuoro nyt oli ensimmäisen yövartion ajan vartioida poroja. He huusivat nimeltä niitä koiria, jotka paraiten heitä tottelivat, jolloin nämä paikalla tulivat esiin sopestaan ja seurasivat palvelijoita, sillä välin kuin toiset koirat jäivät rauhallisesti makaamaan. Vaan juuri kuin kotonaolijat olivat levolle menemäisillään, hypähtivät kotiin jääneet koirat äkkiä ulos teltin ovesta ja rupesivat haukkumaan jotakin ulkopuolella. Laagje riensi nyt ulos ja huomasi vähän matkaa teltistä kaksi muukalaista, joiden ympärillä koirat haukkuivat. Laagje kutsui koirat luokseen, jolloin vieraat, mies ja vaimo, jolla oli lapsi selässään, lähestyivät ja tervehtivät.

      "Hyvää iltaa!" kuului nyt mies mainitsevan tuolla vähän pitkäveteisellä suomenkielellä, johon Laagje tavanmukaisesti vastasi:

      "Jumal'antakoon!"

      Se oli siis hiljan nainut suomalainen pariskunta, joka oli matkalla Ruijaan. He rukoilivat yösijaa, ja koska Lappalainen ylimalkaan osoittaa vieraanvaraisuutta, osoitti Laagjekin sitä yhtä suuressa määrässä. Hän kutsui siis vieraat telttiin, jossa enemmän puita lisättiin takkaan ja padallinen poronlihaa pantiin kiehumaan. Lapsi, noin parin vuoden ikäinen tyttönen, päästettiin ulos pussista, jossa hän oli istunut äitinsä selässä, ja vieraille levitettiin mukavasti kaksi poron taljaa nuotion viereen. Pian olivat teltin asukkaat mitä innokkaimmassa keskustelussa, uutisia kyseltiin ja uutisia kerrottiin.

      Mellet ja Lailakin olivat СКАЧАТЬ