Lauri Stenbäck. Aspelin-Haapkylä Eliel

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ toisiinsa. Yhdistettyinä niissä kuvastuvat pienen, ei ylen harvinaisen traagillisen lemmenromaanin peruspiirteet. Jälkimmäinen runoelma ilmaisee runoilijan syvätehoisella kielellä sen tuskan, minkä hän tunsi huomatessaan, että hän muinoin rakastetussaan oli rakastanut vain omaa fantasiakuvaansa – nyt rakastettu kulkee hänen kupeellaan ainoastaan menneiden päivien aaveena.

      Gustaf Adlercreutz oli Stenbäckin pitkän poissaolon aikana 1831 eronnut yliopistosta ja mennyt Suomen merisotaväkeen. Koska hän oli sijoitettu Helsinkiin, saattoivat ystävykset tavata toisiaan vielä Stenbäckin kotimaahan palattuakin, mutta kuolema oli pian katkaiseva ystävyyden siteet. Nuori meriupseeri kuoli kevättalvella 1834 eräällä matkalla Nokian kartanossa Pirkkalassa, siis ei kaukana kotipitäjästään Pälkäneeltä, jonne hänet haudattiin. Luultavasti Stenbäck oli hautajaisissa saapuvilla ja luki sepittämänsä säkeet haudalla – siihen näyttää ensimmäinen stroofi suoranaisesti viittaavan. Runoelma ilmaisee syvää tuskaa, nimittää ystävän lepokammiota "ystävyyteni ja iloni haudaksi", ja loppusäe kuuluu alistuneelta ja väsyneeltä, kuin sanat olisivat vanhan miehen suusta:

          Alla kära band

          Brista efter hand;

          Gud blott evig är.

          Alla vänner ila

          Småningom till hvila;

          O, hvem ville ensam dröja här.

          [Kaikki rakkaat siteet

          vähitellen ratkeavat;

          Jumala vain on ikuinen.

          Kaikki ystävät rientävät

          vähitellen lepoon;

          oi, kenpä tahtoisi viipyä yksin täällä.]

      Kenties hän näillä sanoilla tarkoitti myöskin surevaa äitiä, joka seisoi haudalla ainoan tyttärensä, Amalien, kanssa, puolisonsa ja toisen poikansa jo aikaisemmin mentyä manalle. Hänellä itselläänhän oli vielä monta rakasta elossa.

      Päättäen Stenbäckin runoilusta yleensä on epäilemättä myöskin "Tytön rukous" sepitetty tiettyä henkilöä tarkoittaen. Kuka se on ollut, on kuitenkin jäänyt selvittämättä. Huomattakoon muutoin, että se on vanhin niistä runoelmista jotka runoilija on ottanut lyriikkansa uskonnolliseen osastoon. A. G. Ingelius on säveltänyt sen, ja tämä laulu sekä "Tähti", johon K. Collan on säveltänyt musiikin, ovat Stenbäckin tunnetuimmat ja suosituimmat runoelmat.

      Mainitut runoelmat osoittavat, että runoilija jo oli kehittynyt pitkälle kypsyydessä, ja hän olikin ehtinyt siihen aikaan, joka oli oleva hänen tuotteliaimpansa; myöhemmin painetuista on näet vielä useita runoelmia luettava vuoden 1834 osaksi. Tässä mainittakoon vain kaksi, joiden syntymisajan todistaa merkitty päivämäärä. Toinen on Östringille osoitettu loistava runoilijakirje, joka ylistäen iloa, ystävyyttä ja laulua aloittaa runokokoelman. Se on kirjoitettu heleänä heinäkuun aamuna Sipoossa, jonne Stenbäck 18 p. kesäk. oli lähtenyt Helsingistä. Niin hän oli ilmoittanut yliopistoon, ja voimme lisätä vain, että hän luultavasti asettui sinne kesäksi voidakseen häiritsemättä jouduttaa kandidaattilukujaan. Kuinka erilainen tämän runokirjeen sävy onkaan vast'ikään mainittuun sururunoelmaan verraten:

          – Som svanen simmar i viken,

              Simmar i glädje och ljus, fri och lycksalig, min själ;

          Och mitt hjärta blir lätt, och fullt af lyckan att lefva

              Klappar det vänligt och varmt, stolt af sin ungdom

                                                     och eld —

          [ – Kuin joutsen ui lahdella,

              ui minun sieluni ilossa ja valossa, vapaana ja autuaana;

          ja minun sydämeni keventyy ja täynnä elon onnea

              se sykkii armaasti ja lämpimästi ylpeänä nuoruudestaan

                                                ja tulestaan – ]

      Niin on hänen mielensä, ja riemuiten hän tervehtii iloa, vierasta taivahan maista, ystävyyttä, joka rakkauden hehkuvilla väreillä kuvattuna saa selityksensä sanoissa:

          Står blott du för min blick och ser jag ditt redliga öga,

              Bleknar det allt och till stoft sjunker det, som det ock är.

          Låt oss älska, o, låt oss för dygd och sanning tillsamman

              Brinna beständigt, o vän, brinna och verka och dö! —

          [Kun sinä vain olet katseeni edessä ja kun näen rehellisen silmäsi,

              kalpenee kaikki ja vaipuu tomuun, jota se onkin.

          Rakastakaamme, palakaamme alati yhdessä hyveelle ja totuudelle,

              oi ystäväni, palakaamme, työskennelkäämme, kuolkaamme! – ]

      sekä vihdoin laulua, jonka ihanuus saa hänet huudahtamaan:

          Är jag ej lycklig! O, är ej lifvet mig lätt som en vårdag,

              När det af diktens sol härligt förgylles och värms?

          Dväljes jag icke med fröjd i mitt hjärtas ljufliga trollvärld,

              Som mig lockar alltjämt, öppen enär jag det vill,

          Glad som ett barn och rik som en kung, som sitter och tronar,

              Stolt af sin ära, och ser rike och land, som är hans?

          [Enkö ole onnellinen! Oi, eikö elämä ole minulle kuin kevätpäivä,

              kun runouden aurinko sitä ihanasti kultaa ja lämmittää?

          Enkö riemulla viihdy sydämeni suloisessa taikamaailmassa,

              joka minua alati houkuttelee, avautuen konsa vain tahdon,

          iloisena kuin lapsi ja rikkaana kuin kuningas, joka istuu

                valtaistuimellaan kunniansa korkeudessa ja katselee

                valtakuntaa ja maata, jonka hallitsija hän on?]

      Olemme ottaneet tähän nämä säkeet – ei siksi, että ne ovat vastakohtana edelliselle runoelmalle, sillä moisia vastakohtia eli ristiriitoja, jos niin tahtoo sanoa, tapaa alinomaa tosi lyyrikossa, joka vain laulaa vaihtelevia mielialojaan, vaan siksi, että runoilija on tässä mitä kauneimmin ilmilausunut sen sisäisen rikkauden, josta hän pian vapaasta tahdostaan oli luopuva.

      Toinen päivätty runoelma on ylioppilaslaulu, jonka keskimmäinen säkeistö täyssointuisesti laulaa ilmoille Stenbäckin korkean käsityksen ylioppilaselämästä:

          Oss gläder ej leken, och stugan är trång,

              Men mäktiga röster oss mana;

          Dem vilje vi följa vår lefnad så lång

              På ärans bestrålade bana.

          Att sanningen söka, det längtar vår själ;

          Med flygande fanor och klingande spel

              Går СКАЧАТЬ