Lauri Stenbäck. Aspelin-Haapkylä Eliel

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ja jaloa, pitää vireillä yleishenkeä, joka jalostuttaa pienet persoonalliset pyyteemme ja pyrintömme, niin meillä ei ole ainoastaan oikeus, vaan myöskin velvollisuus ajatella niiden tarkoituksenmukaisempaa järjestämistä." Tällä perustalla Stenbäck ehdottaa, että keskustelut tästä lähtien pidettäisiin ruotsinkielellä ja että teesejä ei esitettäisi, vaan sen sijaan kullakin olisi oikeus kirjallisesti (nimeään ilmoittamatta, jos niin tahtoi) kysymyksen muodossa ehdottaa joku aine käsiteltäväksi. Enemmistö ratkaisee, mikä kysymys ensinnä otetaan ratkaistavaksi, ja kukin, joka tahtoo lausua mielipiteensä, puhuu yhden kerran enintään neljännestunnin, jollei haluta kuulla häntä uudelleen. Siten tulisi tyhjä väittely vältetyksi ja saataisiin jaloa ja elähdyttävää huvia.

      Ehdotus hyväksyttiin, ja siitä oli seurauksena, että ruotsinkielen käyttäminen väittelykokouksissa tuli suvaituksi, vaikka vielä myöhemminkin latinankielisiä väittelyjä silloin tällöin pidettiin. Esitetyt kysymykset tuli ripustaa Hällströmin muotokuvan verholle [!], jotta olisi tilaisuus nähdä ne edeltäkäsin. Seuraavassa kokouksessa kuraattori luki kysymykset, äänestettiin mitkä otettaisiin käsiteltäviksi, ja sitten väittely pääsi vauhtiin. "Tämän metodin mukaan meillä nyt on ollut kaksi kokousta", kirjoittaa Lindfors edellämainitussa kirjeessä, "emmekä ole ehtineet käsitellä kuin kolme kysymystä. Siitä voit arvata, että väittelyt ovat olleet vilkkaita. Ne näyttävät nyt herättävän suunnattomasti harrastusta, mutta se on niin häilyvää tämä harrastus. Se käy kuitenkin päinsä, niin kauan kuin me voimme uudella korvata makunsa menettänyttä vanhaa. Ikinä ei ole ajattelemistakaan saada kokouksille niin yleistä mielenkiintoa, että ne meidän juristi- ja maanmittariylioppilaissa herättäisivät osanottoa kansallisiin asioihin [!] – Kortinpeluu se luullakseni estää heitä kunnioittamasta meitä seurallansa. Mutta kenties olen kohtuuton heille. – Huvin vuoksi", jatkaa hän, "tahdon mainita, mitä tähän saakka esitetyt kysymykset ovat koskeneet. 1: seksi Onko mahdollista, että Suomi koskaan voi tulla suomalaiseksi? Miltei kaikki vastaukset tähän kysymykseen olivat myöntäviä. Asia esitettiin monelta näkökannalta. Osa arveli sen mahdolliseksi jo sen muiden valtioiden vallanalaisena ollessa, toiset väittivät itsenäisyyden välttämättömäksi ehdoksi siihen. 2: seksi Oliko Tegnériä arvosteltu oikeudenmukaisesti Morgonbladissa? Muistanet kai, että muiden ruotsalaisten runoilijain joukossa hänkin sai aluksi – sillä arvostelija lupasi lisää – pikku arvostelun. Asia tahtoi kallistua Runebergin tappioksi. 3: nneksi herätti kysymys: Tarvitseeko sivistyneen kristityn meidän päivinämme perustaa kristillisyyttään muuhun kuin Raamattuun? vilkasta osanottoa ja pitkää väittelyä, jonka jatkaminen siirrettiin ensi kokoukseen." —

      Näiden kysymysten jälkeen seurasi useita muita, sisällykseltään vaihtelevia. Yleisempien aineitten ohella, sellaisten kuin painovapaus, sivistyneen kansan oikeudet sivistymättömiin nähden j.n.e., esiintyi toisia, jotka näyttävät olevan erityisesti kuvaavia tälle ajalle, nimittäin uskonnollisia ja suomalais-kansallisia. Edellistä laatua oli vielä kevätlukukaudella väittelyn alaisena ollut kysymys: Milloin on ollut suurempi joukko uskonnollisia hartauskirjoja kuin meidän aikanamme, ja mitä siitä voi päättää? sekä jälkimmäisiä seuraavat kaksi: Tekisikö hallitus ottamalla suomenkielen tutkintovaatimusten joukkoon enemmän äidinkielemme viljelykseksi kuin se jo on tehnyt avaamalla tietä sen opiskelemiselle perustamalla suomenkielen lehtorin viran? Olisiko hyödyllistä, että ilmestyviä suomenkielisiä kirjoja arvosteltaisiin jossakin suomalaisessa sanomalehdessä? Keskustelu suomenkielen tutkintoaineeksi ottamisesta antoi epäilemättä K. R. Ehrströmille aiheen 1 p. toukokuuta tehdä seuraavan kysymyksenmuotoisen ehdotuksen: Kun suomenkielen taitoa ei virallisesti vaadita, eikö voisi voittaa jotakin sillä sopimuksella ylioppilaskunnan piirissä, että kukaan ei saisi lähteä yliopistosta (ei saisi osakunnan todistusta) sitä ennen suorittamatta näytettä suomenkielen taidossa? Ehdotusta kannatettiin lämpimästi ja pantiin heti esille lista, johon ne saivat merkitä nimensä, jotka tahtoivat sitoutua suorittamaan suomenkielen tutkinnon. Snellman kirjoittautui ensimmäisenä, M. A. Castrén häntä lähinnä, ja seuraavien joukossa olivat Stenbäck, Östring, Essen, Piponius, Holsti, Lindfors, Cajan j.n.e. Useimmat (niiden joukossa Stenbäck) myöhemmin kyllä unohtivat innostuksen hetkellä antamansa lupauksen, mutta asia osoittaa kuitenkin sitä intoa, mikä osakunnassa vallitsi, – ja nuoruuden innostuksella on kaikissa tapauksissa syvällisempi merkityksensä. Kuinka pian se haihtuukin, on se kuitenkin se lämmin kevätilma, missä aatteiden kylvö parhaiten menestyy. Niin yleensä, ja kaksin verroin sinä aikana, josta on puhe. On huomaaminen, että tämä piiri nuoria tuntemattomia maistereita ja ylioppilaita oli ainoa forum, missä siihen aikaan moiset yleiset ja isänmaalliset pyrinnöt olivat ajatustenvaihdon esineinä; – sieltä lähtivät, kuten Z. Topelius on sanonut, ne uudet mielipiteet, jotka kerran olivat tulevat yliopiston ja koko synnyinmaan tunnussanoiksi.

      Mitä kysymyksiä Stenbäck on esittänyt ja mitä mielipiteitä hän on lausunut, ei tunneta, mutta että hän innokkaasti otti osaa väittelyihin, siitä ei ole epäilystä. Huhtikuun 5 p. käsiteltiin väittelyssä erityisesti hänen esittämiään latinaisia ja saksalaisia teesejä, jolloin Bygden ja Essen olivat opponentteina. Näyttää kuin hän itsekään ei olisi tahtonut jyrkästi rikkoa traditsioneja. Sitä paitsi hän oli ahkerana osamiehenä erään käsinkirjoitetun sanomalehden toimittamisessa, joka myöskin lienee syntynyt hänen aloitteestaan ja jota yksi numero oli luettavana joka viikkokokouksessa. Varsinkin lienee hän käyttänyt arvostelijavirkaansa suurella terävyydellä. Valitettavasti on sanomalehteä tallella ainoastaan muutamia numeroita, ja sen vuoksi tiedämme tämän ainoastaan kahdesta pahoinpidellystä kirjailijasta. Toinen niistä on Essen, joka kerran oli ryhtynyt runonsepustukseen ja jota arvostelija tervehti sanoilla: "Kovin, kovin pitkää – ja niin typerää" – sekä toinen Z. Topelius, jonka lehdelle antamaa runoa pideltiin niin pahoin, että hän tunnustaa sen vuoksi niin myöhään uskaltaneensa [Topelius oli 27 vuoden vanha, kun hänen ensimmäinen runovihkonsa ilmestyi. Ylioppilaana hän oli painattanut ainoastaan yhden runoelman H. M: iin 1838 n: o 53, "Den stolta Rosen" käsittämättömällä nimimerkillä E – r.] ensimmäisen runokokoelmansa. Onnellinen aika, jolloin runoilijat olivat niin herkkätunteisia!

      Mutta ei ainoastaan toverien suljetussa piirissä, vaan myöskin yleisön edessä näemme Stenbäckin tänä kevätlukukautena esiintyvän. Tästä lähin hän silloin tällöin alkoi julkaista runoelmia Helsingfors Morgonbladissa. Ensi kerran se tapahtui 28 p. helmikuuta, kaksi päivää edelläkerrotun lukukausijuhlan jälkeen, ja likellä on se ajatus, että Runeberg siellä oli kehoittanut häntä antamaan avustusta sanomalehdelle. Silloin painettu runoelma oli "Anna", nimimerkillä S., jota merkkiä Stenbäck jo oli käyttänyt Upsalassa ja jota hän edelleen tavallisesti käytti. Myöhemmin ilmestyi tämän vuoden ajalla lehdessä: "G. F. J. Adlercreutz, huokaus hänen haudallaan" (25 p. huhtikuuta), "Tytön rukous" (2 p. toukok.) ja "Taillefer", Uhlandin romanssi (11 p. heinäk.). Kaikki nämä runoelmat tavataan runokokoelmassa.

      Ensinmainitulla runoelmalla, yhdellä niistä perin harvoista eroottisista, joita runoilijalta tunnemme, on kieltämättä biografista merkitystä, mutta kysymykseen, kuka tuo "Anna" oli, josta hän käyttää nimityksiä "lapsuudenystäväni", "nuoruudenmorsioni", emme, kummallista kyllä, tiedä vastausta. Sen kertojan mukaan, jonka tulisi parhaiten tuntea asia, ei häntä luultavasti koskaan ole ollut todellisuudessa olemassa, mutta sitä vastustaa sekä runo että runoilijan luonne – Stenbäckin ei ollut tapana laulaa kuviteltuja tunteita. Hänen runoutensa ystävät ja niiden joukossa sellaiset, jotka ovat säilyttäneet traditsioneja runoilijaa hyvin lähellä olleista henkilöistä, tietävätkin mainita sukunimen runon etunimelle, mutta koska historiallista varmuutta puuttuu, emme tahdo sitä tässä toistaa. Kysymys on muuten antanut aihetta useampaan otaksumiseen, joista yksi ansaitsee mainitsemista tullakseen samalla kumotuksi. Kuulee usein sanottavan, että runoelma muka koskee erästä nuorta tyttöä, Annaa, joka kohta Stenbäckin perheen muutettua Vöyrille otettiin pappilaan ja kasvoi siellä pääasiallisesti palvelijana, mutta osittain jonakin parempana. Että hän ei voi olla kyseessäoleva henkilö, käy selville siitä, että hän 1834 vielä oli kymmenvuotias lapsi. Tarinan syntyminen on kuitenkin helposti selitettävissä, kun muistamme, että runoelmat ilmestyivät 1840. Siihen aikaan oli "pikku Anna", joksi häntä СКАЧАТЬ