Venäläistä rakkautta. Anton Pavlovich Chekhov

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ssä, jonka tähden me asuimme pitkän aikaamaaseudulla, ja tullessani tuntemaan heidät, oli tämä neitonenjo kaksikolmattavuotias, ja hän oli jo aikoja sitten lopettanutkoulunsa, olipa ennättänyt jo pari kolme vuotta asua Moskovassarikkaan tätinsä luona, joka toi hänet seurapiireihin. Tutustuttuanihäneen ja jouduttuani puheisiin hänen kanssaan ihmetytti minua ennenkaikkea hänen harvinainen ja kaunis nimensä. – Ariadna. Se sopi niinmainiosti hänelle! Hän oli tummanverevä, kovin laiha, hento, notkea, solakka, ihmeen suloinen ja hänen kasvonsa piirteet olivat ylevätja jalot. Hänenkin silmänsä kiilsivät, mutta ei niin kuin veljen – kylmästi ja makeasti kuin rintasokerin kiteet – vaan Ariadnankatseesta säteili ihana, ylpeä nuoruus.

      Hän valtasi minut heti tuttavuutemme ensi päivänä, – eikä toisinolisi saattanut tapahtuakaan. Ensimäiset vaikutelmat olivat niinvoimakkaat, etten vielä nytkään voi häätää harhanäkyä. Tekisipäyhä vieläkin mieleni uskoa, että luonto oli tämän tytön luodessaantarkoittanut jotakin ihmeellistä. Ariadnan ääni, käynti, hattu, vieläpä hänen pienten jalkainsa jäljet hiekkarannalla, jossa hänongiskeli särkiä, herättivät minussa iloa, elämänhalua. Ihanistakasvoistaan ja suloisista muodoistaan päätin hänen henkistenluonnonlahjainsa laadun, ja Ariadnan jokainen sana, jokainen hymyihastutti minua ja saattoi minun edellyttämään, että hänellä oliylevä sielu.

      Hän oli ystävällinen, puhelias, iloinen, käytökseltäänyksinkertainen, uskoi runollisesti Jumalaan, puhui runollisestikuolemasta, ja hänen sielussaan oli niin runsaasti erilaisiavivahduksia, että hän saattoi antaa puutteilleen erinomaisenmiellyttäviä ominaisuuksia. Kun hän esimerkiksi tahtoi ostaa uudenhevosen, vaikka hänellä ei ollut rahaa, virkkoi hän: "no, eihän setee mitään. Voimmehan myydä tai pantata jotakin". Ja jos pehtorivannoi, ettei ollut mitään myytävää tai pantattavaa, vastasiAriadna: "Siinä tapauksessa voimme repiä rautalevyt sivurakennuksenkatolta ja lähettää ne rautatehtaaseen tai ajaa työhevoset johonkinmarkkinapaikkaan ja myydä ne polkuhinnasta".

      Tällaiset hillittömät toiveet saivat toisinaan koko talon epätoivoon, mutta hän lausui ne niin sievästi, että hänelle suotiin kaikkianteeksi ja että hän sai mitä tahtoi, kuin mikäkin jumalatar taiCaesarin puoliso.

      Rakkauteni oli liikuttava ja kaikki huomasivat sen pian: isäni, naapurit ja talonpojat. Ja kaikki olivat minulle myötätuntoisia.Tarjotessani talonpojille viinaa he kumarsivat ja sanoivat:

      – Suokoon Jumala, että saisitte Kotlovitshin neidin.

      Ariadna tiesi itsekin, että rakastin häntä. Hän ajoi usein meilleratsain tai vaunuissa ja vietti toisinaan kokonaisen päivän minunja isäni seurassa. Hän tuli pian isäukkoni ystäväksi ja tämä opettihänet ajamaan polkupyörällä – se oli ukon mieliurheilua. Muistan, miten he eräänä iltana valmistautuivat polkupyörämatkalle jaminä autoin Ariadnan pyörälle… Minusta tuntui, että polttaisinkäteni, jos häntä koskettaisin, niin kaunis hän silloin oli; minävapisin ihastuksesta, ja kun he, isäni ja Ariadna, ajoivat rinnantietä pitkin ja pehtori tuli ratsastaen heitä vastaan, hypähtiorhi yht'äkkiä syrjään. Minusta näytti siltä kuin ratsukin olisisäpsähtänyt neidon kauneutta.

      Minun rakkauteni ja ihailuni liikuttivat Ariadnaa, ja hän tunsimyötätuntoa minua kohtaan ja tahtoi olla minun laillani hurmautunutja vastata rakkauteeni. Olihan se niin runollista!

      Mutta hän ei voinut rakastaa todellisesti, kuten minä, sillä hänoli kylmä ja jo kylliksi turmeltunut. Pahahenki oli vallannuthänet ja kuiski nyt tytölle yötä päivää, että tämä oli lumoava, jumalainen. Ja kun Ariadna ei tietänyt tarkoin, minkä vuoksi hänoli luotu ja miksi hän oli saanut elämän, alkoi hän kuvitella, ettähänestä tulee kerran hyvin rikas ja huomattu henkilö. Hän uneksitanssiaisista, kilpa-ajoista, livreoista, upeista vierashuoneista, omasta salongistaan, jossa kokonainen parvi kreivejä, ruhtinaita,lähettiläitä, kuuluisia taiteilijoita kumartaisi häntä ihaillen hänenkauneuttaan ja pukujaan…

      Tällainen vallan ja personallisen menestyksen himo ja tällaiset yhävain samaan suuntaan tähtäävät ajatukset tekevät ihmisen kylmäksi. JaAriadna oli kylmä sekä minua, luontoa että soittoa kohtaan…

      Mutta aika kului kulumistaan eikä lähettiläitä kuulunut. Ariadna asuiyhä veljensä, spiritistin luona. Asiat huononivat huononemistaan, niin ettei hänellä ollut enää varaa pukujen ja hattujen ostelemiseen,ja täytyi turvautua kaikellaisiin juoniin, jotta köyhyys pysyisisalassa.

      Ariadnan asuessa vielä tätinsä luona Moskovassa oli eräs ruhtinasMaktujev, rikas, mutta mitätön mies, kosinut tyttöä, mutta tämä oliantanut muitta mutkitta rukkaset ruhtinaalle. Nyt häntä vaivasitoisinaan katumus: miksi ei ollut ottanut vastaan tarjousta? Samoinkuin venäläinen talonpoika puhaltaa inhoten kaljassa kelluviatorakoita ja kuitenkin juo sitä, samoin hänkin rypisti nyrpeästinaamaansa ruhtinasta muistellessaan ja virkkoi kaikesta huolimatta:

      – Sanokaa mitä tahansa, mutta arvonimessä on jotakin selittämätöntä,tenhoavaa…

      Hän uneksi arvonimiä, loistoa, mutta ei tahtonut laskea minuakaanluotaan. Sillä uneksipa miten paljon tahansa lähettiläistä ja muistaylhäisistä henkilöistä, ei sydän kuitenkaan ole kivestä ja sääliksikäy nuoruus.

      Ariadna koetti rakastua minuun, oli rakastavinaan ja vannoipa vielärakastavansakin. Mutta minä olen hermostunut ja herkkätunteinenmies. Jos joku rakastaa minua, tunnen sen jo matkan päähän ilmanvaloja ja vakuutuksia, mutta nyt tunsin kylmyyden huokuvan vastaani,ja kun hän puhui minulle rakkaudestaan, tuntui minusta kuin olisinkuullut metallisen satakielen laulavan. Ariadna tunsi itse menettävänvalttinsa, häntä harmitti ja minä näin hänen usein itkevän. Javoitteko ajatella, kerran hän syleili minua yhtäkkiä kiihkeästi jasuuteli – tämä tapahtui eräänä iltana rannalla – mutta minä näinhänen silmistään, ettei hän rakastanut minua, vaan syleili ainoastaanuteliaisuudesta nähdäkseen seuraukset siitä. Se kauhistutti minua, minä tartuin hänen käsiinsä ja sanoin epätoivoisena:

      – Minä kärsin näistä lemmettömistä hyväilyistä!

      – Kuinka kummallinen te olette! – sanoi hän ja läksi.

      Kaikesta päättäen olisi tätä jatkunut vielä pari vuotta ja minäolisin mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja siihen olisi romaanipäättynyt, ellei kohtalo olisi toisin määrännyt. Meidän näköpiiriimmeilmestyi nimittäin uusi henkilö.

      Ariadnan veljen luo saapui vieraisille tämän yliopistotoveriMihail Ivanovitsh Lubkov. Hän oli herttainen mies, ja kyytimies japalvelijat sanoivat häntä "hauskaksi herraksi". Hän oli keskikokoinenlaihahko, kaljupäinen. Hänen kasvonsa olivat kuin kunnon porvarinainakin, eivät herättäneet mielenkiintoa, vaikka olivat sievät jakalpeat, viikset tuuheat, hyvin hoidetut, iso aataminomena kaulassa, joka oli näppyläisellä kananlihalla. Silmälaseihin oli kiinnitettyleveä, musta nauha, ja hän puhui kuin sorakielinen, ei osannut lausuaselvästi l ja r kirjaimia, niin että sana "maalla" kuului kuin"maavva". Hän oli aina iloisella tuulella ja kaikki nauratti häntä.

      Noin kaksikymmenvuotiaana hän joutui naimisiin, sai myötäjäisiksikaksi taloa Moskovassa, ryhtyi sitten laittamaan erästä saunalaitostauuteen kuntoon, mikä vei hänet puille paljaille. Hänen vaimonsa janeljä lastaan elivät nyt puutetta kärsien niin sanotuissa "Itäisissähuoneissa", ja hänen täytyi pitää huolta heistä. Tämäkin oli hänestänaurettavaa.

      Lubkov oli kolmikymmenkuusivuotias ja hänen vaimonsaneljänkymmenkahden ikäinen, – sekin oli niin naurettavaa. Hänenäitinsä, kopea, pöyhkeilevä nainen, joka niin mielellään tahtoikäydä aatelisesta, halveksi hänen vaimoaan ja eli yksikseenkoira- ja kissalaumansa kanssa; tälle hänen täytyi maksaakuukausittain 75 ruplaa.

      Lubkovilla itsellään oli hyvä maku, hän söi mielellään aamiaista"Slavjanskij СКАЧАТЬ