Venäläistä rakkautta. Anton Pavlovich Chekhov

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ syleili häntä lujasti ja suuteli, mutta pelkäsi samassa, että hänestä leviäisi viinin löyhkä.

      – Ajoimme juuri ohi ja muistimme sinut, – sanoi hän kuin nopeasta käynnistä hengästyneenä. – Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea!

      Minä… minä suuresti iloitsen nähdessäni sinut! No, miltä tuntuu?

      Eikö sinun ole ikävä?

      Sofia Lvovna katseli ympärilleen muita nunnia ja jatkoihiljaisemmalla äänellä:

      – Meillä on tapahtunut suuria muutoksia… Sinähän tiedät, että olenmennyt naimisiin Jagitshin, Vladimir Nikititshin kanssa. Varmaankinmuistat hänet vielä… Olen sangen onnellinen hänen vaimonaan.

      – Jumalan kiitos! Entä onko isäsi terve?

      – Terve. Usein muistelee sinua. Mutta kuulehan, Olja, tule meillepyhinä!

      – Tulen kyllä, – sanoi Olja hymähtäen. – Tulen toisena pyhäpäivänä.

      Tietämättä itsekään syytä alkoi Sofia Lvovna itkeä ja hetken hiljaaitkettyään hän pyyhki kyynelensä ja sanoi:

      – Rita pahastuu varmasti, ellei saa nähdä sinua. Hän on myöskinmukanamme, samoin Volodja. He odottavat ulkona. Mutta kuinkailoisiksi he tulisivatkaan, jos näkisivät sinut! Lähdetäänpäs heidänluokseen, eihän jumalanpalvelus ole vielä alkanut.

      – Lähdetään vaan, – suostui Olja.

      Hän teki kolmasti ristinmerkin ja lähti Sofia Lvovnan kanssaulko-ovea kohti.

      – Sanoit olevasi onnellinen, Sonjetshka? – kysyi Olja, kun heolivat tulleet ulos.

      – Sangen onnellinen.

      – Jumalan kiitos.

      Kun iso Volodja ja pikku Volodja näkivät nunnan, astuivat he reestäja tervehtivät häntä kunnioittavasti; molempiin tekivät tämän kalpeatkasvot ja musta luostaripuku huomattavasti liikuttavan vaikutuksenja molemmille oli hyvin mieluista, että nunna oli muistanut heitä jatullut tervehtimään. Jotta Oljan ei olisi kylmä, kääri Sofia Lvovnahänet peitteeseen ja verhosi häntä turkkinsa liepeellä. Äskeisetkyynelet olivat keventäneet ja kirkastaneet hänen sydäntään ja häniloitsi siitä, että tämä meluisa, rauhaton ja oikeastaan rietas yöpäättyi näin puhtaasti ja lempeästi. Ja saadakseen olla vielä hetkenOljan seurassa hän ehdotti:

      – Ajakaamme hieman hänen kanssaan! Olja, käy istumaan, niin ajammekappaleen matkaa!

      Herrat odottivat, että nunna kieltäytyisi – pyhimykset eivät ajakolmivaljakolla, – mutta heidän ihmeekseen tämä suostui ja istuutuirekeen.

      Kolmivaljakko kiiti tulliporttia kohti ja kaikki vaikenivat koettaenparhaansa mukaan asettua niin, että Oljan olisi mukava ja lämminolla. He ajattelivat millainen tuo nainen oli ennen ollut jamillainen hän nyt oli. Hänen kasvonsa olivat kiihkottomat, melkeinilmeettömät, kolkot ja kalpeat, läpikuultavat, ikäänkuin hänensuonissaan olisi virrannut vettä eikä verta. Mutta pari, kolme vuottasitten hän oli ollut uhkea, punakka, puhunut sulhasista ja nauraahohottanut kaikkein joutavimmallekin asialle…

      Tulliportin läheisyydessä käännyttiin jälleen. Kun valjakko kymmenenminuuttia myöhemmin pysähtyi luostarin eteen, nousi Olja reestä.Kellotapulissa soitettiin jo vuorotellen eri kelloja.

      – Jumalan haltuun! – sanoi Olja ja kumarsi nunnan tapaan hyvinsyvään.

      – Muista sitten tulla, Olja!

      – Tulen, tulen.

      Hän riensi nopeasti pois ja katosi synkkään porttikäytävään.

      Kolmivaljakon ajaessa senjälkeen eteenpäin oli kaikilla kovin ikäväja he istuivat äänettöminä. Sofia Lvovna tunsi, miten raukeuslevisi yli koko hänen ruumiinsa ja hän kävi alakuloiseksi. Hänestätuntui nyt tyhmältä ja tahdittomalta se, että oli kehottanut nunnaaistumaan rekeen ja ajamaan kolmivaljakolla pöhnäisessä seurassa, seoli melkein ollut kuin pyhyyden häväistystä. Päihtymyksen mukanakatosi halu pettää itseään ja nyt hänestä oli taas selvää, ettei hänrakastanut miestään eikä voinut häntä rakastaa, – että kaikki olityhjänpäiväistä, tyhmää. Hän oli sittenkin mennyt naimisiin etujakatsoen, hänen miehensä kun oli upporikas, kuten ystävättäretkinsanoivat, ja siitä syystä, että hänestä oli tuntunut kauhealtajäädä vanhaksi piiaksi Ritan tavoin; sitäpaitsi hänen isänsäoli ikävystyttänyt häntä ja oli hän tahtonut tehdä kiusaa pikkuVolodjalle. Jospa hän olisi naimisiin mennessään voinut aavistaakuinka raskasta, ikävää ja inhottavaa tuo kaikki saattoi olla, niin ei olisi antanut mistään hinnasta vihkiä itseään. Mutta tätäsurkeutta ei voinut enää mitenkään auttaa. Täytyi tyytyä.

      Saavuttiin kotia. Maatessaan lämpimässä, pehmeässä vuoteessa japeitteeseen kääriytyneenä Sofia Lvovna muisteli luostarin synkkääeteistä, pyhää suitsutusta ja olentoja pilarien luona ja tuskavaltasi hänet ajatellessaan, että nuo olennot seisovat sielläliikkumattomina koko ajan, kun hän nukkuu. Aamujumalanpalveluskestää kauan, kauan, sitten pitkät hartaushetket, sittenkeskipäivänpalvelus, rukoukset…

      "Mutta onhan Jumala olemassa, on varmaan, ja minun täytyyehdottomasti kerran kuolla. Täytyy siis joko varhaisemmin taimyöhemmin ajatella sielun autuutta ja iankaikkista elämää, kutenOlja, joka on nyt pelastettu, sillä hän on ratkaissut kaikkikysymykset… Mutta jollei Jumalaa olisikaan olemassa? Silloin onhänen elämänsä kulunut hukkaan. Mutta kuinka? Miksi niin?"

      Hetken kuluttua hänen mieleensä hiipi taas ajatus:

      "Jumala on olemassa, kuolema yllättää välttämättä, täytyy ajatellasielunsa autuutta. Jos Oljan nyt olisi kuoltava, niin häntä eipelottaisi. Hän on valmis. Ja pääasia on: hän on jo ratkaissutelämänsä kysymyksen. Jumala on olemassa… niin… Mutta eiköhänlöydy muuta keinoa kuin mennä luostariin? Onhan luostariin meno samaakuin temmata itsensä irti elämästä, hävittää se…"

      Sofia Lvovnaa alkoi kauhistuttaa. Hän kätki päänsä patjan alle.

      – Ei pidä ajatella tätä, – kuiskasi hän. – Ei pidä…

      Jagitsh asteli viereisessä huoneessa edestakaisin pitkin mattoakilistäen tuskin kuuluvasti kannuksiaan ja nähtävästi jotakinajatellen. Sofia Lvovnan mieleen johtui, että tämä mies oli läheinenja rakas hänelle vain siksi, että hänenkin nimensä oli Vladimir. Hänkohosi istualleen vuoteessaan ja huusi hellästi:

      – Volodja!

      – Mitä tahdot? – kysyi mies.

      – En mitään.

      Sofia Lvovna heittäytyi taas pitkälleen. Kuului kirkonkellojenkuminaa, ehkä juuri tuon saman luostarin. Hänen mieleensä muistuivatjälleen luostarin eteinen ja synkät olennot, Jumalan olemassaoloja välttämätön kuolema, ja hän piilottautui peitteen alle, jottaei olisi kuullut kellojen kaiuntaa. Hän kuvitteli, että oli vieläelettävä pitkää pitempi elämä, ennenkuin vanhuus ja kuolema tulivat, että täytyi päivät pääksytysten olla tekemisissä miehen kanssa, jotaei rakastanut – ja joka nyt juuri astui makuuhuoneeseen nukkumaan – ja tukahuttaa onneton rakkaus toiseen, nuoreen, hurmaavaan ja, kutenhänestä tuntui, harvinaiseen mieheen. Hän katsahti aviomieheensäaikoen toivottaa hyvää yötä, mutta hyrähtikin itkuun. Häntä harmittioma itsensä!

      – Oho, СКАЧАТЬ