Kaksikymmentä: novellikokoelma. Anton Pavlovich Chekhov

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ style="font-size:15px;">      Kaikki, jotka soittavat bassoviulua tai pasuunaa, ovat tavallisesti neuvottomia, mutta Smitshkow oli loistava poikkeus.

      – Hyvä neiti! – sanoi hän hetken odotettuaan. – Minun ulkoasuni näyttää vaivaavan teitä. Mutta myöntäkää, että minun ei sovi lähteä täältä samalla perusteella kuin ei teidänkään sovi niin tehdä. Aion sentähden ehdottaa, että te piiloutuisitte minun bassoviuluni koteloon sulkien kannen kiinni. Tällä tavoin pääsisitte minua näkemästä…

      Sen jälkeen Smitshkow nosti suuren viulunsa kotelosta ulos. Hetken aikaa hänestä tosin tuntui kuin hän luovuttaessaan kotelon, häpäisisi pyhää taidetta, mutta tämä epäröiminen oli ohimenevää laatua. Kun kaunotar oli sulkeunut koteloon ja käynyt pitkälleen, alkoi Smitshkow vetää hihnoja kiinni ja hän iloitsi ajatellessaan että luonto oli lahjottanut hänelle niin suuren järjen.

      – Nyt, neitiseni, ette minua näe, – sanoi hän. – Olkaa siellä kaikessa rauhassa. Kun tulee pimeä, kannan minä teidät kotiin vanhempainne luo. Voinhan minä sitten myöhemmin tulla tänne viuluani noutamaan.

      Pimeän tullen nosti Smitshkow kotelon kaunottarineen hartioilleen ja lähti tallustamaan Bibulowin huvilaan. Olipa hänen suunnitelmansakin jo valmis: ensin hän kulkee lähimpään mökkiin ja kiertää vähän ryysyjä ympärilleen, sitten jatkaa hän matkaansa eteenpäin…

      "Ei ole niin pahaa, ettei siitä hieman hyvääkin koituisi – ajatteli Smitskow taakkansa alla kyyryssä lyöden paljailla jaloillaan tomua lentoon. – Minun lämpimän osanottoni ruhtinattaren kohtaloon palkitsee ruhtinas Bibulow varmaan hyvin runsaasti."

      – Neitiseni, kuinka te voitte siellä oikein? – kysäsi hän kuin kohtelias keikari. – Pyydän, älkää kursailko ja olkaa minun kotelossani aivan kuin kotonanne!

      Silloin huomasi Smitshkow edessään hämärässä kaksi ihmishaamua. Tarkemmin katseltuaan tuli hän vakuutetuksi, ettei se ollut näköhäiriö: ne olivat todellakin ihmisiä, jotka kantoivat käsissään joitakin myttyjä…

      "Varkaitako? – pälkähti hänen päässään. – He kantavat jotakin!

      Luultavasti meidän vaatteemme!"

      Smitshkow laski kotelonsa tien poskeen ja karkasi haamujen perään.

      – Seis! – huusi hän. – Seis! Ottakaa kiinni!

      Haamut katsahtivat taakseen ja huomattuaan takaa-ajon, alkoivat pötkiä pakoon… Ruhtinatar kuuli vielä kauan nopeitten askelten töminää ja seis-huutoja. Vihdoin kaikki hiljeni ympärillä.

      Smitshkow innostui takaa-ajoon. Luultavasti olisi kaunotar kauan saanut maata tien poskessa, ellei sattumus olisi johtanut asioita toisin. Tapahtui nimittäin, että juuri nyt tätä samaa tietä pitkin kulki ruhtinas Bibulowin huvilaan kaksi Smitshkowin toveria, – huilun ja klarinetin soittajat. Pimeässä kulkiessaan he kompastuivat koteloon ja hämmästyivät hirveästi.

      – Kontrabasso! – huudahti huilunsoittaja. – Tämä on varmaan

      Smitshkowin bassoviulu! Mutta kuinka on se voinut tänne joutua?

      – Nyt on luultavasti jotakin merkillistä tapahtunut Smitshkowille, – päätteli klarinetin puhaltaja. – Joko on hän juonut itsensä humalaan tai ovat varkaat hänet ryöstäneet… Kaikissa tapauksissa ei sovi jättää kontrabassoa tänne. Me otamme sen mukaamme.

      Huilunsoittaja heitti kotelon selkäänsä ja sitten he lähtivät eteenpäin.

      – Piru vieköön, kuinka raskas! – murisi huilunsoittaja tavan takaa.

      – Minä en iki päivinä viitsisi rämpyttää tuollaista hökkeliä… Äsh!

      Tultuaan ruhtinas Bibulowin huvilaan, soittoniekat nostivat kotelon paikalle, joka oli aiottu orkesteria varten, ja pistäytyivät sitten ryypylle.

      Tähän aikaa ryhdyttiin huvilassa sytyttämään kynttelikköjä ja kattolamppuja. Sulhanen, hovineuvos Lakeitsh, kaunis ja miellyttävä virkamies tieylihallituksesta, seisoi keskellä salia kädet taskuissa ja jutteli kreivi Shkalikowin kanssa musiikista.

      – Minä, hyvä kreivi, – puhui Lakeitsh – olin Napolissa ollessani persoonallisesti tuttu erään viuluniekan kanssa, joka teki kerrassaan ihmeitä. Te ette saata uskoa! Bassoviululla … aivan tavallisella bassoviululla lasketteli hän sellaisia pirullisia juoksutuksia, että oli kerrassaan kauheata! Soittipa Straussin valssejakin.

      – Johan nyt. Se on mahdotonta… – epäili kreivi.

      – Minä vakuutan! Hän soitti Lisztin rapsodiankin aivan puhtaasti! Asuin hänen kanssaan samassa huoneessa ja ajan kuluksi opettelin hänen johdollaan Lisztin rapsodian bassoviululla.

      – Lisztin rapsodian… Hm!.. nyt te laskette leikkiä…

      – Ettekö usko? – naurahti Lakeitsh. – No, kyllä minä heti näytän teille. Mennäänpäs orkesteriin!

      Sulhanen ja kreivi lähtivät orkesteriin. Tultuaan bassoviulun luo he alkoivat kiireesti aukoa hihnoja … ja – voi, hirmuista!

      Mutta nyt, kun lukija vapaan mielikuvituksensa avulla kuvittelee tuon soitannollisen kiistan loppua, palatkaamme takaisin Smitshkowin luo… Soittaja parka, joka turhaan oli ajanut voroja takaa, palasi sille paikalle, johon oli jättänyt kotelonsa, mutta ei löytänytkään enää kallisarvoista kuormaansa. Sekaantuen arveluihinsa hän kulki pari kertaa edestakaisin tietä pitkin, mutta kun hän ei sittenkään löytänyt koteloa, niin päätti, että oli joutunut väärälle tielle…

      "Tämä on kauheata! – ajatteli hän tarttuen molemmin käsin pitkään tukkaansa. – Ruhtinatar tukehtuu kotelossa! Minä olen murhamies!"

      Aina puoliyöhön asti Smitshkow harhaili alastomana pimeässä teitä pitkin etsien koteloa ja lähti viimein uupuneena takasin sillan alle.

      – Etsin aamun valjetessa, – päätti hän.

      Tulos aamuisesta etsinnästä oli sama ja Smitshkow päätti odottaa sillan alla yötä…

      – Minun täytyy löytää hänet! – mutisi hän ottaen silinterihatun päästään ja tarttuen toivottomana tukkaansa. – Vaikka vuoden etsisin, mutta minun täytyy löytää hänet!

* * * * *

      Ja vielä tänä päivänä kertovat talonpojat, jotka asuvat näillä seuduilla, että öisin saattaa sillan luona nähdä alastoman miehen, jolla on pitkä, aina alas vyötäisille ulottuva tukka ja silinterihattu päässä. Toisinaan kuuluu sillan alta bassoviulun sortunut, surunvoittoinen sävel.

      Salaisuus

      Palattuaan ensimäisen pääsiäispäivän illalla vieraista kotiin otti todellinen valtioneuvos Navagin eteisestä paperin, johon juhlatervehdyksellä käyneet olivat kirjottaneet nimensä, ja astui virkahuoneeseensa. Muutettuaan vaatteensa ja juotuaan lasillisen seltterivettä, hän asettui mitä mukavimmin leposohvaan ja alkoi lukea nimikirjotuksia paperista. Kun hänen katseensa oli siirtynyt keskelle paperia, hän säpsähti, huudahti kummastuneena ja näpähytti sormellaan samalla kun ihmettelyn ilme nousi hänen kasvoilleen.

      – Taas! – sanoi hän lyöden kädellään polveensa. – Tämä СКАЧАТЬ