Kaksikymmentä: novellikokoelma. Anton Pavlovich Chekhov
Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Kaksikymmentä: novellikokoelma - Anton Pavlovich Chekhov страница 4

Название: Kaksikymmentä: novellikokoelma

Автор: Anton Pavlovich Chekhov

Издательство: Public Domain

Жанр: Зарубежная классика

Серия:

isbn:

isbn:

СКАЧАТЬ tietää puhuttelunimeänne, – teidän pitäisi juoda lasinne pohjaan ja kaataa uutta, sen sijaan että siinä petkutusta puolustatte.

      – Minä olen, setäseni, kanssanne aivan samaa mielipidettä, – sanoo käheällä, kimakkaalla äänellään sulhanen, nuori, pitkäkaulainen ja harjastukkainen mies. – Mitä hyötyä on viisaista keskusteluista? Minä toisinaan itsekin puhelen kaikellaisista keksinnöistä oppineessa merkityksessä, mutta nyt ei ole aikaa siihen. Entä mikä on sinun mielipiteesi, armaani? – kääntyy sulhanen vieressään istuvan morsiamensa puoleen.

      Morsian, jolla kasvoista päättäen näyttää olevan kaikki hyvät ominaisuudet paitsi yhtä – ajatuskykyä, kiivastuu ja sanoo:

      – Hän tahtoo vain näyttää suurta viisauttaan ja puhuu sentähden käsittämättömistä asioista.

      – Jumalan kiitos, me olemme eläneet ikämme ilman sivistystä ja kolmannen tyttäremme jo annamme kelpo miehelle, – puhuu huohottaen morsiamen äiti pöydän toisesta päästä sähköttäjän puoleen kääntyneenä. – Jos me teidän mielestänne näytämme sivistymättömiltä, niin miksi käytte luonamme? Menisitte noitten sivistyneittenne luo!

      Seuraa vaitiolo. Sähköttäjä on joutunut hämilleen. Hän ei saattanut mitenkään aavistaa, että keskustelu sähköstä olisi tehnyt noin kummallisen käänteen. Vallitsevan vaitiolon luonne on sangen vihamielinen. Näyttää siltä kuin yleinen tyytymättömyys olisi tulossa ja hän katsoo parhaaksi puhdistautua.

      – Minä, hyvä Tatjana Petrovna, olen aina kunnioittanut teidän perhettänne, – sanoo sähköttäjä, – ja jos minä nyt tulin puhuneeksi sähkövalosta, niin ei pidä luulla, että olisin tehnyt sen ylpeydestä. Saatanpa juoda maljan teidän terveydeksenne… Olen aina, vieläpä kaikesta sydämestäni toivonut, että Darja Ivanovna saisi kelpo sulhasen. Meidän aikanamme, hyvä Tatjana Petrovna, on vaikea löytää kunnon miehiä. Nykyään jokainen vaanii vain tilaisuutta solmiakseen avioliiton huvin vuoksi tai rahojen tähden…

      – Salaviittaus! – huudahti sulhanen punastuen ja räpäyttäen vihaisena silmiään.

      – Ei siinä salaviittausta ollut, – sanoi sähköttäjä hätääntyneenä.

      – Minä en puhu läsnä olevista. Sanoin sen muuten vaan … yleensä…

      Hyvänen aika!.. Kaikkihan tietävät, että te rakkaudesta… Ovathan myötäjäiset mitättömät…

      – Eipä, eivät niinkään mitättömät! – loukkaantuu morsiamen äiti. – Puhu sinä, herraseni, mutta älä puhu liikoja! Paitsi tuhatta ruplaa annamme vielä kolme päällysnuttua, sängyn ja koko tämän huonekaluston. Meneppäs muualta ottamaan sellaisia myötäjäisiä!

      – En minä mitään… Huonekalusto on todella hyvä … mutta minä tarkotin, että hän suuttuu, niinkuin minä olisin muka salaviittauksia…

      – Niin, älkää juonitelko salaviittauksillanne, – keskeyttää morsiamen äiti. – Me kunnioitamme teitä vanhempienne tähden ja kutsuimme häihin, mutta te alatte kaikenmoisia sopimattomuuksia lasketella. Jos te tiedätte todella, että sulhanen nai huvin vuoksi, niin miksi ette ole siitä aikaisemmin mitään maininneet? Olisitte tullut meille ja sanonut suoraan, että niin ja niin on asian laita, että, näet, huvin vuoksi meitä lähentelee… Häpeisit vähäisen! – sanoo morsiamen äiti kääntyen yht'äkkiä itkusilmin sulhasen puoleen. – Minä olen häntä ruokkinut ja juottanut … olen vaalinut pikku tytärtäni kuin silmäterää ja sinä … sinä vaan huvin vuoksi…

      – Ja te uskotte tuollaista panettelua? – kivahtaa sulhanen nousten pöydästä ja repien hermostuneesti harjastukkaansa. – Kiitän nöyrimmästi! Ja te, herra Blintshikow, – kääntyy hän sähköttäjän puoleen, – vaikka olettekin vanha tuttava, en salli teidän ruveta vieraassa talossa hävyttömyyksiä puhumaan. Olkaa hyvä ja menkää ulos!

      – Mitä te tarkotatte?

      – Olkaa hyvä ja menkää ulos! Toivon, että te olisitte rehellinen mies niinkuin minä olen. Sanalla sanoen: ulos!

      – Älä viitsi! Riittää jo! – hillitsevät sulhasta tämän ystävät. —

      Ei kannata suuttua! Istu alas! Heitä hänet rauhaan.

      – Ei, minä tahdon näyttää, ettei hänellä ole syytä mokomiin juttuihin! Minä olen rakkaudesta astunut lailliseen avioliittoon. Miksi te siinä vielä istutte? Ettekö kuullut? Olkaa hyvä ja menkää ulos!

      – En minä mitään… Minä vaan… – änköttää hämmästynyt sähköttäjä nousten pöydästä. – Minä en ymmärrä… No niin, kyllähän minä menen… Mutta maksakaa ensin takaisin ne kolme ruplaa, jotka te lainasitte minulta. Juon sentään vielä lasini pohjaan ja sitten menen. Mutta maksakaa te ensin velkanne.

      Sulhanen kuiskailee kauan ystäväinsä kanssa. Nämä kokoovat hänelle vähittäin nuo kolme ruplaa, jotka hän kiukussaan heittää sähköttäjälle. Tämä etsii kauan lakkiaan, kumartaa sitten hyvästiksi ja poistuu.

      Näin saattaa toisinaan päättyä viaton keskustelu sähköstä!

      Illallinen on vihdoin syöty. Yö yllättää… Hienotunteinen kirjailija hillitsee vahvan mielikuvituksensa ja peittää tapahtumat salaperäisyyden tummalla hunnulla.

      Aamutar ennättää lemmenliiton jumalattaren Rakkikoirankadun varrelta, kun usvainen aamu valkenee tarjoten kirjailijalle runsaasti aihetta jatkaakseen kertomusta. Näin syntyy:

      Toinen ja viimeinen osa.

      Harmaa syysaamu. Kello ei ole vielä kahdeksaa, mutta siitä huolimatta on lyhyellä Rakkikoirankadulla harvinaisen vilkas liike. Hälytetyt poliisit ja levottomat talonmiehet juoksevat pitkin käytäviä; portin luona tunkeilee viluinen piikaparvi tiedonhaluisena ja hämmästyneenä. Joka ikkunassa näkyy ihmisiä. Pesutuvan avatussa akkunassa kihisee kokonainen liuta uteliaita naisenpäitä, jotka ohimoillaan ja leuoillaan työntävät toisiaan syrjään nähdäkseen paremmin mitä ulkona tapahtuu.

      – Ei se ole lunta, eikä … ties mitä se on, – kuulee ihmeteltävän.

      Ilmassa maasta aina kattoihin saakka lentelee jotakin valkoista, joka on hyvin lumen näköistä. Katu on valkoinen, samoin katulyhdyt, katot, penkit porttien luona, ohikulkevain olkapäät ja hatut – kaikki on valkoista.

      – Mitä on tapahtunut? – kysyvät uteliaina pesuakat ohijuoksevilta talonmiehiltä.

      Vastaukseksi nämä huitovat käsillään ja juoksevat edelleen… He eivät itsekään tiedä, mistä on kysymys. Kas tuolta verkalleen tulee vihdoinkin talonmies, joka itsekseen höpisten viittilöi käsillään. Nähtävästi on hän ollut tapahtumapaikalla ja tietää siis kaikki.

      – Sanoppas, isä-kulta, mitä on tapahtunut? – kysytään pesutuvan ikkunasta.

      – Mielten kuohu, – vastaa hän. – Mimrinin talossa, jossa eilen oli häät, on sulhasta petkutettu. Luvattiin tuhat ruplaa, annettiin yhdeksän sataa.

      – Entä sulhanen?

      – Suuttui. Minä, sanoi hän, minä, tuota noin… Ratkoi kiukuissaan patjat ja pöllytti höyhenet ikkunasta ulos… Näes, kuinka paljon untuvia! Ikäänkuin СКАЧАТЬ