Juoppohullu. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ olinpaikassaan hermostuneesti.

      – Minä vain käsitän Jeesuksen käskyn… jatkoi pastori.

      – Mutta säästähän nyt, hyvä mies, tämä toistaseksi, puhkesi rovasti Moiliainen ja vaivautui nousemaan syntisenmukavalta istuimeltaan.

      Nyt välähti nuoren papin silmässä. Hän suoristihe.

      – No niin! Ehkä saan luvan sanoa hyvästi.

      Hän oli saanut terästä sieluunsa, kätteli kaikkia ja lähti.

      Rovasti Moiliainen painautui uudelleen syvään, pehmeään tuoliinsa, kilautti hieman kuuluvasti lasiaan.

      – Maaliskuu taitaa olla… ää-hää…

      Kilistettiin.

      IV

      Seura ilmeisesti tunsi vapautuneensa, kun armovuodensaarnaaja oli oven takana.

      – Kyllähän hänellä on oikein, tavallaan, nuorella virkaveljellä, alotti rovasti hieman ryppyä silmäkulmassa ja helpottavaa hymyä lempeässä suusopessa. – Viinan nauttiminen on paha asia kansalle, hän jatkoi, ja moni siitä tekee itselleen helmasynnin. Mutta yhtä helposti sen jyrkkä kieltäminen tekee toisista fariseuksia. Meidän Herramme on asettanut niin viisaasti tässäkin, että on apostolinsa kautta kieltänyt ylönjuomisen, joka tuottaa pahennusta. Vähän, kohtuudella nautittuna on se jumalanlahja, joka erittäin iloittaa sydämen. Näin minulle jumalansanasta näkyy. Pieni hurma, jonka viina antaa, tekee ihmisen helläksi ja tunteelliseksi ja kun on pikkuisen päässä, voi uskovainen tuntea autuaallista Jumalan läsnäoloa ja unohtaa elämän synnillisempiä, raskauttavia huolia… ää.

      – Mutta, niinkuin sanottu, hänelläkin, nuorella apulaisella on tavallaan oikein. Ei sovi papille kansan edessä maistaa, kun laki kieltää. Kansa on niinkuin apinoita, ne tekevät, varsinkin pahassa, kaikkea sitä mitä näkevät herrasväen tekevän edellä.

      Rovasti pyyhki sikaarinporoa auguriin ja jatkoi:

      – Nuoret papit saavat noutaa kansan mieltä, vanhana siihen jo tahtoo väsyä… ää.

      Seura ei keskeyttänyt kertaakaan rovastia. Heidän silmistään loisti ilmeinen tyydytyksen ilo, sillä kaikki huomasivat vienon punerruksen rovastin lihavalla poskella ja silmäkulmassa pienen rypistyksen. Ukko oli armovuodensaarnaajan kera tapahtuneen keskustelun kiihotuksen johdosta huomaamattaan hieman hulauttanut.

      – … ää.

      Tohtori huomasi, että pappi oli toistaseksi lopettanut ja sanoi:

      – Minun ajatukseni, jos saan sanoa…

      – Sanokaa… mielelläni! nyökäytti rovasti.

      – on se, että nykyajan niin suurella paatoksella esittämä vaatimus siitä, että sivistyneen väen tulee luopua kaikesta, jos nyt niin tahtoo sanoa: ylellisyysnautinnoista, antaakseen kansalle hyvän esimerkin, on yksi niitä vaatimuksia jotka valtaansa kurotteleva kansanvalta on itse muovaillut, kuten palvelijoilleen. Mutta mitään oikeuspohjaa sillä ei ole, vaikka…

      – Koko kieltolaki on tällaisen… anteeksi että katkaisen, pyysi apteekkari.

      – Sanokaa vain.

      – Niin, koko kieltolaki on tällaisen, sairaan, fanaattisen uskonvimman ja kiihotuksen tulos!

      – Jos ei nyt juuri niinkään… ää, kyllähän kansan ja myöskin eräiden herrasmiestenkin liiallista nautinnon vapautta pitää rajoittaa, kun eivät ne ymmärrä kohtuutta. Mutta kuitenkin… minä luulisin, että se Brattin järjestelmä olisi hyvin mukava. Siivot ihmiset saisivat ryyppynsä nauttia ja olla silti kunnon kansalaisia, ei tarvitsisi tehdä sitä näin sulettujen kartiinien takana… ää. Naurahti.

      Herrat nyökyttelivät päitään ja naureskelivat.

      – Niitä on sellaisia, jatkoi rovasti, jotka tarvitsevat tässäkin asiassa lain holhousta, niinkuin tämä Malakias Kirsikin. Kuuluu olevan aivan surkeassa tilassa.

      – Juonut tenttua ja pontikkaa… Siihen vie kieltolaki! huudahti apteekkari Lemón.

      – Kerrassaan kieltolain uhri, vakuutti Fors.

      – Mahdollista, myönsi rovasti, mutta kyllä se mies on pilalla.

      – Täällä on aivan pääsemättömissä hänen kanssaan, sanoi apteekkari.

      – Vaatii niin usein? kysyi nimismies.

      Puheeseen sekausi Himonenkin:

      – Kummallista. Se hänen isänsä, vanha Siimon Kirsi, on elinaikansa ollut kova viinamies, mutta en minä luule, että hän on milloinkaan viinapiruja nähnyt.

      Tohtori katsoi gulashiin viistoon.

      – Kelpo mies kaikin puolin, kuitenkin, vakuutti rovasti.

      Oveen koputettiin. Apteekkari meni ja avasi raolleen.

      – Täällä on Kirsin vaari, asiaa apteekkarille.

      Kaikki katsahtivat toisiinsa. Apteekkari pistäysi ulos. Vähän ajan kuluttua kutsuttiin lääkärikin. Kun he vihdoin palasivat, äännähti apteekkari istuessaan:

      – Sellaista se tekee, kieltolaki!

      – Noo, hillitsi tohtori. Minä pelkään että tässä on sittenkin kysymyksessä myöskin perinnöllinen alkoholismi.

      – Oliskohan? kysyi rovasti mielenkiinnolla. Kuinka siellä ovat asiat?

      – Tyypillinen delirium tremens.

      – Oo… taas?

      – Onko sitä ilmennyt jo ennen?

      – Noin pari vuotta sitten, mutta se meni ohitse.

      – Vai niin. Silloin en ollut täällä.

      – Eikö vaadittu tohtoria sinne?

      – Huomenna, jollei nyt hellitä.

      – Mitä siihen sellaiseen… ää?

      – Mitäpä juuri muuta kuin konjakkia.

      – Saiko?

      – Tietysti.

      Rovasti vaipui hiljaiseen mietiskelyyn ja muu seura porisi minkä mitäkin alkoholin ensi vaikutuksen alaisena. Mutta lääkärin mielenkiinto oli tarttunut Kirsi-kysymykseen. Hän siirtyi lähemmäksi rovastia ja mainitsi halunsa.

      – Niin, sanoi rovasti, siinä saattaa olla sukuperintöä ja romantiikallakin on osansa. Minä voin kyllä kertoa siitä jotain, jos herrat haluavat kuulla. Tarinalla on oma mielenkiintonsa. Kauppamies taitaa sen tunteakin.

      Ja rovasti alkoi kertoa.

      Tämä Kirsin suku on hyvin vanha talonpoikaissuku. Vanha isäntä, Siimon, lie nyt kuudenkymmenenviiden seuduilla, poika Malakias, nykyinen isäntä, mahtaa olla siinä 35 iässä. Suku on aina ollut paremmanpuoleisessa varallisuuden СКАЧАТЬ