Juoppohullu. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ siellä sitten… tekee? virkkoi vaimo välinpitämättömästi. Mutta silmä jäi samalla seuraamaan miehen punertavia, päästä ulospullistuneita silmiä, jotka kauhusta pyörien alkoivat tuijottaa eteisen ikkunaa kohti. Sairaan valtasi koko ruumista tärisyttävä vavistus. Tukka, joka oli saanut kasvaa pitkäksi, oli pörröllään ja pystyssä. Lihavilla läpikuultavan vaaleilla, pöhöttyneillä kasvoilla virtaili hiki. Hän näytti vapisevan kauhusta. Ojentaen molemmat kätensä porraskäytävän kulmaukseen hän hyökkäsi, iski ja löi molemmin nyrkein. Kohta hän kuitenkin syöksi toiselle puolen käytävää, veti penkin alta varsiluudan ja alkoi hutkia seiniin. Samalla mies karjui, kiroili, siunaili ja tömisti jaloillaan. Veri vuosi suupielistä ja käsistä. Vihdoin pysähtyi raivostunut seisomaan. Silmissä vilahti hetkellinen älynvälähdys. Sairas lankesi polvilleen, ryömi lattiassa ja huusi Jeesuksen apua. Mutta samassa hulluudenkohtaus taas uudistui. Nurkassa näkyi hänen silmiinsä joku. Raivostuen syöksi hän jaloilleen, tempasi luudan ja alkoi hutkia, särkien ikkunat ja uhaten puhkaista lautaseinän.

      Iiska oli hiipinyt äitinsä syliin. Yhdessä olivat he paenneet navettaan. Lapsi ei puhunut mitään, hän vain puristautui lujemmin äidin rintaa vasten ja vapisi. Kauhun ilme väreili vaimonkin kasvoilla. Lasta puristi hän rintaansa vasten aivan kuin turvaten siihen ja peitti tämän kasvot suudelmilla.

      – Eliisa, virkkaa lapsi hiljaa ja katsoo äitinsä silmiin navetan hämärässä.

      Eliisa vavahti. Miksi lapsi nyt juuri häntä ristinimellä puhutteli? Ja äänessä oli jotain isänsä äänestä silloin kun…

      – Eliisa, virkahti Iiska uudelleen.

      – Iiska, vastasi äiti jotain sanoakseen. Mutta lapsen puhuttelu tuntui arvoitukselliselta.

      Joku avaa navetan oven. Vanha Siimon pistää päänsä sisään.

      – Onko täällä ketään?

      Oli. Eliisa selitti pelkäävänsä, niin ettei hän uskalla tulla. Vanhus sanoi, että he olivat Joosen kanssa avustaneet Malakiaksen sänkyyn. Mutta hän luulee, että on käytävä apteekissa. Kun se vain saisi muutaman ryypyn konjakkia, siihen paikkaan paranisi. Hän oli puhunut pojalle, että pitää tästä suunsa ja pistänyt lantin kouraan. Mutta Eliisan pitäisi nyt tulla, Malakias kaipaa. Jos sen menee mieli pahaksi, se tulee uudestaan.

      Eliisan sielussa oli yrittänyt nousta ilkeys. Ne ovat samasta lähteestä, isä niinkuin poikakin! Tuima mieli jo läikkyi. Mutta hän katseli vanhusta. Yhtäkkiä välähti mielessä, miten hyvä tämä ukko on ollut hänelle. Miten juuri siihen aikaan, jolloin miehensä markkinahäpeä tuli tiedoksi, tämän vanhuksen hienotunteinen osanotto hänen onnettomuuteensa oli melkein ainoa, mikä kiinnitti hänet elämään. Nytkin sai hän katsahdetuksi silmiin, näki rotevan vanhuksen sielunpohjaan saakka: mikä pohjaton, syvä suru, jota nytkin yritti peittää hymy ja vihellys. Mutta heti kun Eliisan katse silmänräpäykseksi pysähtyi uppoamaan vanhan Siimonin vielä veristävään silmään, alkoivat tämän huulet vapista. Silloin suli Eliisan harmaa silmä.

      – Voisitteko te, vaari, mennä apteekkiin?

      Siimonin kasvoilla värähti iloisempi viri.

      Juuri tuota ääntä hän oli miniästään houkutellut!

      – Tietysti. Panen pikkusuodin puihin.

      – Saako Iiskakin tulla? kysyi poika, joka nyt kieppui vaarin käsissä.

      – Saako se tulla? kysyi ukko.

      – Mutta… no on nyt kaunis ilma.

      – Saa Iiska tulla, saa tulla, saa tulla!

      Eliisan suu meni jo hymyyn. Poika oli kiivennyt isoisän syliin.

      Puolipihasta palasi Eliisa vielä talliin, jossa isoisä jo laittoi hevosta.

      – Mutta… eihän vaari vain mitään anna Iiskalle?

      – Ole joutavoimatta!

      – Sitä en minä sallisi, lapselle.

      – Lakeristaa.

      – Lakeristaa… noo, se ei mitään.

      Hän vei pojan tupaan pukeakseen.

      III

      Oli apteekkarin nimipäivä. Pitäjään herroja istui apteekkarin pienessä kabinetissa iltapuhdetta tupakoiden. Olivat etsineet kukin mukavat istuimet. Niitä olikin tässä rikkaan miehen taide- ja mukavuusmaulla varustetussa huoneessa jokaisen tarpeiksi. Puhvelinnahalla päällystetty sohva ja nojatuoleja, joihin upposi aivan kuin henkilöityneen hekuman avattuun syliin.

      Herroja oli kaikkiaan kuusi: apteekkari itse, pieni, mustapintainen, ulkomuodoltaan italialaista muistuttava, viekassilmäinen herra; rovasti, pieni ja alkavassa lihassa, nykerönenäinen, lapsellisen ja avuttoman näköinen, hemmoteltu vanhus; lääkäri, pitkä, hoikka, kaljupäinen maailmanmies; vallesmanni, täksi vieraskäynniksi arvelluttavan perinpohjaisesti pesty, ajeltu ja kammattu ja vahoitettu virkamies, jonka suupieli tuntui aina olevan valmis laskemaan rivon herrassukkeluuden; liikemies, joka pingoittuneesta naamasta päättäen oli viime aikoina rikastunut gulashi. Näille kaikille oli riittänyt hekuman avattuja, erimuotoisia helmoja. Ainoastaan yksi istui tavallisella topatulla tuolilla taampana, lähellä ovea ja kakluunia. Hän oli nuori ja hyvin ujo, pitäjään äsken tullut kappalaisen virantekijä, armovuodensaarnaaja.

      Apteekkari Lemón oli juuri tullut apteekista ja istahtanut korituoliin, jota pehmitti harvinaisen metsänelukan pitkäkarvainen kaunis talja, silmäillyt salavihkaan ympäri, tutkiakseen vierastensa viihtymistä. Hänen intohimonsa oli tämä kabinetti – rahan kera tietysti. Hän oli etsinyt omasta mielestään mielenkiintoisia taide-esineitä tämän huonekaluston lisäksi, huolimatta niiden kalleudesta. Ja kabinetti asetettiin näytteille aina, kun tuli vieraita. Sen piti synnyttää viihtymystä ja kalvavaa mielitekoa, nautinnonhimoa ja nautintoa. Salainen ilo, kun näki vieraitten silmissä kateudenvivahduksen kera hekumoivan, nauttivan ilmeen, siinä isännän palkinto.

      Hänen silmänsä vaelsi ympäri seuruetta salaisin, terävin valonheittäjävivahduksin, tutkien ohimennen, hymyillen aina. Pastori Rapisen "hyljätyn" istumasijan hän oli heti huomannut, mutta ei siitä välittänyt. Sai kyllä istua siinä, papinsälli, köyhä, hyvässä lykyssä jumalaapelkääväinen akkain pappi…

      Hän alotti tarkastelunsa rovastista, Moiliaisesta, joka istui lähellä autuaasti hyvinvoipana, nenänykerö ja hieno sikaari pystyssä, ruumis vajonneena puhvelinahkaan kuin jumalankukkaroon. Rovasti ei puhu mitään, hän kuultelee vain harvakseen puhallellen sikaarisavuja, kuultelee sitä hajanaista keskustelua, jolla herrat yrittävät kuolettaa odotusaikaansa. Isäntä ajattelee: jumalanmies. Suu vivahtaa hymyyn. Hän sattuu vertaamaan rovastia ja itseään. Apteekkari oli vapaa-ajattelija. Hymähtää: valitkoon Jumala itse meidän kesken!

      Lääkäri, Heimopiittari. Apteekkarilla oli kaunaa tälle, joskus oli riideltykin. Nyt taasen sovittu. Mutta lääkäri oli joutavan tarkka muotojen mies. Ei jakanut spriireseptejä aivan apteekkarin halun mukaan, tuppausi liian lähelle hänen ammattisalaisuuksiaan, "liehittelemään kansaa", y.m. Apteekkari koetti vakoilla lääkärin askeleita, voidakseen hänkin joskus astua kannoille, kostaa. Hän katsoi miestä syrjäsilmällä, kun tämä jutteli nimismiehen kera eräästä salapolttopuuhasta.

      Seuraava oli nimismies Fors, apteekkarin paras ystävä. Riita oli joskus yrittänyt tulla siitä, kun apteekkari ei tahtonut aina uskaltaa täyttää nimismiehen СКАЧАТЬ