Julma on meri, Jumalan soppa. Jorma Rotko

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ höylän, poran, kuparinauloja ja tervaa. Tekemistä riittäisi, mutta ensin pitää tutustua naapureihin.

      Rajanaapurimme oli Peter Goerz, joka otti meidät kiinnostuneena vastaan. Hän oli kirveellä veistetty iso mies. Enemmän kuin meistä hän halusi tietää uutisia entisestä kotimaasta. Vieläkö on kuvernöörinä se kirottu Alban herttua, jonka Espanjan kuningas Filip oli lähettänyt kurittamaan alankomaalaisia?

      Tiesimme kertoa, että jo puolitoista vuotta sitten oli Filip vaihtanut Alban tämän heikentyneen terveyden takia. Uusi kuvernööri oli Luis de Zúñiga y Requesens. Hän ei vainonnut kaikkia alankomaalaisia järjestään, kuten Alba oli tehnyt, vaan keskittyi ei-katolista uskoa tunnustaviin eli hänen kielessään kerettiläisiin asukkaisiin. Se ei johtunut siitä, että don Luis olisi ollut Albaa armollisempi mies, mutta Espanjan kuninkaan kassa oli tyhjä ja Alankomaissa olevat sotilaat olivat haluttomia polttamaan kokonaisia kaupunkeja, ennen kuin palkat on maksettu. Goerzin Flanderissa asuvista sukulaisista me emme valitettavasti tienneet mitään.

      Goerz oli saapunut Puolaan suuren perheensä kanssa. He eivät olleet heti sijoittuneet Fürstenwerderiin vaan etelämmäksi, Marienburgin lähistölle. Tila oli kuitenkin vain 45 eekkeriä eli liian pieni suuren lapsilauman ruokkimiseksi. Lisämaata ei ollut saatavilla. Niinpä Goerz myi talonsa ja siirsi maanvuokrasopimuksensa talon ostajalle, sillä Fürstenwerderistä oli mahdollista saada 125 eekkerin tila. Vanhimmat lapset olivat jo alkaneet avioitua ja lisääntyä – kohta he muuttaisivat pois, kunhan saisivat maatilan vuokratuksi. Kaikkineen asui Goerzin taloudessa 35 ihmistä, joilla oli ahdasta, vaikka talo olikin paljon suurempi kuin meidän töllimme. Hänellä oli jo kolmas vaimo menossa, kaksi aikaisempaa olivat kuolleet lapsivuoteeseen – tosin jo ennen muuttoa Alankomaista. Goerzilla oli kaksikymmenpäinen friisiläiskarja. Maidosta tehtiin voita ja juustoa. Ne myytiin Danzigissa, jossa niistä sai hyvän hinnan. Danzigista ei toisaalta mielellään mitään ostettu, koska hyvä oli hinta kaupungin tavaroillakin. Paljon halvemmalla selviää Elbingissä, joka on Danzigiin verrattuna pikkukaupunki.

      Goerz sanoi, että olisi parasta mennä heti kohta kylänvanhimman juttusille. Hän asui keskellä kylää ja oli nimeltään Heinrich Hamm. Niin me teimmekin.

      Hamm oli tukeva talonpoika, mutta flaami. Hänen mustien kulmiensa alta tuijottivat teräväkatseiset silmät arvioiden tulokkaita. Myös hän halusi kuulla ensimmäiseksi kotipuolen uutisia. Kysymyksiä hänellä oli paljon enemmän kuin Goerzilla, mutta useimpiin emme osanneet vastata. Hänkin oli kotoisin Flanderista, jonka asioista me emme kovin paljon tienneet.

      “Suurin osa täkäläisistä on flaameja, mutta olemme yrittäneet jättää flaamien ja friisien kiistat menneisyyteen. Elää täällä yksi perhe, jolla on sama nimi kuin teillä, Friesen. Eivät liene sukua, kai te tietäisitte, jos he olisivat sukulaisianne. Ongelmia ei tule, jos ette ala itse riitaa haastamaan.

      Kylämme kuuluu Grosse-Werderin flaamilaiseen mennoniittiseurakuntaan ja minä olen myös seurakunnan vanhin. Jumalanpalvelus on joka sunnuntai meillä talossa, kesäisin ladossa, ennen kuin heinä on korjattu. Rukoushuonetta ei ole eikä tule, ennen kuin Fürstenwerder on kuivattu ja puutarhat kukkivat läpi kesän. Schleitheimin uskonartikloissa kyllä määrätään, että veljien ja sisarten on kokoonnuttava ainakin kolmesti tai neljästi viikossa kuulemaan Jeesuksen opetuksia, mutta onhan meidän tehtävä työtäkin.

      Jos meidän seuramme ei kelpaa, niin kuuden mailin päässä Loytzenhofiin vievän tien varressa on laaja kylien rypäs, Orlofferfelde. Siellä on friisiläinen seurakunta, joka kokoontuu ladoissa, kuten mekin.”

      Kuulimme myös, että kerran vuodessa käy Grosse-Werderin seurakunnan pastori pitämässä ehtoollispalvelun. Kun uskonasiat oli selvitetty mentiin käytännöllisiin kysymyksiin. Hamm lupasi, ettei meidän tarvitse osallistua patojen ja tuulimyllyjen rakentamiseen, ennen kuin olemme saaneet Klassenien tilan jonkinlaiseen kuntoon.

      “Niin kuin tiedätte on maan kuivattaminen kovaa työtä. Me teemme sitä sellaisella tempolla, että talkoopäivän jälkeen ette vähään aikaan jaksa tehdä mitään omalla pellollanne.”

      Dietrich väitti olevansa hyvä puumies. Hän kai laskeskeli, että tuulimyllyjen rakentaminen on kevyempää, kuin kuivausojien kaivaminen.

      Hammin emäntä Anna pyysi meidät ruokapöytään. Se oli pitkä pöytä, mutta perhe joutui silti syömään kolmessa vuorossa. Aterian päätteeksi toivotimme Hammin perheelle herran rauhaa ja palasimme tilallemme. Dietrich lähti tutustumaan peltomaihin. Takaisin tullessaan hän oli vaitonainen. Itse olin tutkinut rakennuksia ja huomautin, että riihi puuttuu.

      “Saakin jonkin aikaa puuttua. Noilla pellontekeleillä ei aikoihin vehnää kasvateta, mutta laidunmaaksi ne kelpaavat. Täytyy aloittaa lehmillä. Friisiläiset lypsävät hyvin ja niiden vasikoita saataneen paikan päältä, mutta lihakarjaksi olisi paras limousine. Se pärjää huonoillakin laitumilla. Mistähän sellaisia saataisiin? Ei kai me lähdetä niitä Ranskasta hakemaan? Sitä paitsi vaimo pitää ottaa. Minä en voita kirnuamaan rupea.”

      Lähes joka talossa oli toistakymmentä lasta. Naimattomista täysikasvuisista tyttäristä ei olisi varmaankaan puutetta.

      Paikallisen seurakunnan flaamilaisuus oli yksi päänsärky. Tietenkin me voisimme liittyä Orlofferfelden friisiläiseen seurakuntaan, mutta kuinka me siis eläisimme Fürstenwerderissä? Me olisimme valkoisia variksia mustien parvessa, torjuttuja ja syrjittyjä. Kireimmät seurakunnan jäsenet eivät edes puhuisi meille. Päätimme mennä Johann Frieseniltä kysymään, miten hän on tämän ongelman ratkaissut.

      Rehdinoloinen talonpoika Johann Friesen oli kotoisin Schlohteren-nimiseltä seudulta. Hän ja hänen perheensä olivat Hammin johtaman flaamilaisen mennoniittiseurakunnan jäseniä. Hänen mukaansa asiassa ei kovin suuria ongelmia ollut. Meidän pitäisi vain seuraavan jumalanpalveluksen yhteydessä tunnustaa uskomme ja luvata noudattaa seurakunnan määräyksiä ja kirkkokuria. Sitten meidät kastettaisiin uudelleen, friisiläisistä flaameiksi. Niinhän siinä kävikin. Muodollisesti piti koko seurakunnan yksimielisesti hyväksyä meidän jäsenyytemme, mutta siinä suhteessa ei kukaan suutaan avannut. Kun seurakunnan vanhin jopa esitteli asian oli se oikeastaan päätetty.

      Friesenillä oli vaimonsa Katharinan kanssa kuusi reipasta poikaa ja yksi 17-vuotias tytär, Johanna. Johanna touhusi tuvassa emännän apuna, kipaisi välillä kaivosta vettä ja kun pois lähdimme, näimme hänet halkoja hakkaamassa.

      Puhuimme Johannille ajatuksestamme rakennella talven aikana soutuvene. Sitä työtähän olimme tehneet jo Harlingenissa, kyllä meiltä vene syntyisi. Vaan mistäpä saisi edullisesti tarvikkeita? Danzigistako?

      Johann Friesen torjui Danzigin oikopäätä ja selitti, että meidän ehdottomasti kannattaa mennä Elbingiin. Paatilla se reissu on liian pitkä. Maata myöten matka on puolta lyhyempi ja helppokin, sillä ainoa suurempi tie vie juuri sinne. Ensin läpi Loytzenhofin ja sieltä Nogat-joen rantaan. Siellä on silta, Nogatbrücke, ja siltavahti, joka velkoo muutaman killingin sillan ylittämisestä. Sillalta on lyhyt matka Elbing-joen länsirannalle, jossa on kaupungin kauppiaitten varastot ja myyntialue jokeen pistävällä niemellä, jolle on annettu nimi Speicherinseln, varastosaari.

      Hevostahan meillä ei vielä ollut, mutta Johann tarjoutui lainaamaan omaansa. Vankkureista saisi perälaudan pois, sillä toisi pitempiäkin lautoja. Yhden päivän aikana ei keikka toki onnistuisi, hevonen väsyisi liikaa. Kaupungin puolella olisi paljosta valita majataloja ja niillä kunnolliset tallit, joissa hevosesta pidettäisiin huolta.

      Koko viikon teimme maatöitä, kaivoimme ojia ja raivasimme pusikkoja. Sitten saapui sopiva ilma, sateeton, tuuleton eikä liian lämmin, kaunis syyspäivä. Läksimme Johannilta hevosta kysymään. Hän valjastikin sen kohta vankkureiden eteen, antoi mukaan kauroja, heiniä ja ämpärin hevosen juottamiseksi.

СКАЧАТЬ