Julma on meri, Jumalan soppa. Jorma Rotko

Чтение книги онлайн.

      “Sittenhän tuon joutaa heittää menemään”, sanoi Dietrich ja nikkasi minulle silmää. Hän tarkoitti pilssipumppua, joka koostui kannen läpi menevästä puuputkesta, vedenpoistokourusta ja nahkaläpällä varustetusta männästä, jonka puuvarren kiilto kertoi ahkerasta käytöstä.

      Saarelainen oli selvästi hyvin kiinnostunut Vrouw Margaretasta. Sitä olisi helppo käsitellä yksinkin, se oli uudempi kuin Geest ja pidetty hyvin kunnossa. Neuvottelimme kauan alusten arvoista ja pitkän tinkimisen jälkeen päädyimme siihen, että maksoimme välirahaa kymmenen guldenia. Ryhdyimme heti siirtämään tavaroitamme sluuppiin. Silloin Boersma näki tahkon, jonka olimme ottaneet mukaan Harlingenista.

      “Tuon saatte antaa vielä kaupanpäällisiksi. Työkaluni ovat vallan tylsiä ja hiomakivi huono. Olen jo kauan suunnitellut matkaa mantereelle tahkon ostaakseni, mutta nythän tuo tuli tänne omia aikojaan”.

      Luovuimme vastentahtoisesti vielä tahkostakin, mikä tarkoitti, että joudumme teroittamaan laivakirvestä ja puusepän työkaluja liipalla. Otimme silti kaupantekijäisryypyksi pullosta uudenlaista katajanmarjoilla maustettua viinaa geneveriä. Sen oli lääkintätarkoituksiin kehittänyt yksi isoisän alkemistituttavista, Sylvius de Bouve. Hyvää lääkettä tuo tuntui olevankin.

      Dietrich läksi viemään Boersmaa takaisin itäpäähän. Minä aloin lämmittää kuparikattilan soppaa. Geestin kannella oli raudasta tehty hiekkalaatikko, jossa saattoi pitää avotulta ja siinä säädettävät raudat, joiden päälle kattilan tai pannun saattoi kiinnittää.

      Kun Dietrich palasi alukselle hän oli perin nälkäinen, söi paljon keittoa.

      “Maksoimmekohan liikaa? Kymmenen guldenia on iso raha”, hän mietiskeli. Lohdutin häntä sillä, että kullan arvo on viime vuosina pahasti romahtanut. Jos saarelainen olisi sen tiennyt, hän olisi pyytänyt vielä enemmän. Syy on siinä, että Espanja on laivannut Uudesta Maailmasta tuhottoman paljon kultaa ja tuo koko ajan lisää. Kun Espanja on monien tavaroiden suhteen muista riippuvainen, on kulta levinnyt ympäri Pohjois-Eurooppaa. Nyt kysytään tuotteista aina enemmän kultaa, kun kulta ei ole enää harvinaista ja niukasti saatavaa.

      “Isoisä taisi olla väärällä alalla sen alkemiansa kanssa. Mutta nyt kun meillä on merikelpoinen sluuppi, niin pitäisi päättää minne seilataan?”

      Ranska olisi lähellä, mutta siellä riehui Guisen herttua Henrik, joka oli palkannut kokonaisen armeijan jesuiittoja ja fransiskaanimunkkeja. He samosivat ympäri maata kiihottaen kansaa hugenotteja eli sikäläisiä puhdistetun uskon kannattajia vastaan. Vain kolme vuotta oli kulunut kaameasta Pärttylinyöstä, jolloin katoliset olivat surmanneet tuhansia hugenotteja.

      Englantiinkaan ei ollut pitkä matka eikä siellä tarvitsisi pelätä katolilaisia, mutta millä me eläisimme? Englanti oli Euroopan kallein maa, kaikki hinnat olivat kohonneet kaksi kolmannesta Elisabethin hallituskaudella.

      Läksimme palauttamaan Huismanille hänen hevostaan ja kiittämään avusta. Häntäkin kiinnosti minne me olisimme menossa? Emme osanneet sanoa mitään varmaa, mutta Huismanilla oli ehdotus:

      “Miksi ette menisi Puolaan? Siellä on aivan erityinen siirtolaisille varattu alue Danzigin kaupungin lähellä. Sinne on jo kauan haalittu Hollannista miehiä, jotka osaavat rakentaa patoja ja tuulimyllyjä, torjua tulvia ja kuivata suota. Maata saa siellä pienellä rahalla, pitkällä maksuajalla ja jopa ilmaiseksi. Tiedän, että siellä on jo monia mennoniittiseurakuntia ja omaa uskontoa saa harjoittaa vapaasti. Itse Menno kävi aikoinaan Danzigissa järjestämässä seurakuntien perustamista.”

      Muuan sieltä palannut mies oli kertonut Huismanille danzigilaisesta von Loytzenin pankkiirifirmasta. Puolan kuningas oli lainannut von Loytzenin veljeksiltä rahaa ja pantannut heille suuren alueen kaupungin itäpuolelta. Maa on kuitenkin pääosin vetistä ja toivottoman pusikkoista, viljelykelvotonta. Veljekset ovat kutsuneet sinne mennoniitteja raivaamaan ja ojittamaan maita ja perustamaan tiloja. Kymmenen vuotta on maankäyttö ilmaista, jonka jälkeen vuokra on puoli taaleria eekkeriltä, mikä ei ole paljon mitään.

      Sehän kuulosti hyvältä. Palasimme Geestille ja söimme taas leipää ja soppaa. Päätimme lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna, jos tuuli olisi suotuisa. Sluupin navigointivarustus oli kunnossa. Peräsinpinnan edessä oli tolpan päässä kompassi kahdella renkaalla ripustettuna, joten neula ei päässyt raapimaan merenkäynnissä tuuliruusua, jonka kehä oli jaettu 32 piiruksi.

      Laivassa oli tietysti lokivarustus nopeuden mittaamiseksi. Sellaista emme olleet käyttäneet rannikolla, mutta avomerellä se on välttämätön. Periaatteen toki tunsimme. Vapaasti pyörivällä rullalla on 500 jalkaa ohutta liinaa, jossa on solmut 47 jalan ja kolmen tuuman välein. Liinan päässä on poikittainen kolmikulmainen lauta, joka heitetään mereen. Varustukseen kuuluu vielä pieni tiimalasi, jonka hiekka valuu ylhäältä alas 30 sekunnissa. Sen jälkeen liinan juoksu pysäytetään ja yli laidan ennättäneiden solmujen määrä kertoo montako mailia alus kulkee tunnissa, koska lokiliinan solmuvälin ja 30 sekunnin suhde on sama kuin meripeninkulman ja tunnin suhde.

      Oli toinenkin lasi, suurempi, joka ilmaisee tunnin puolikkaan kulumisen. Lokikirjaan merkitään purjehditut lasit ja mitatut nopeudet. Sieltä on helppo laskea kaukanako ollaan lähtöpisteestä.

      Kaikkein tärkein navigointivaruste on kuitenkin seitsennaulainen luoti. Purjehtiahan voi mihin vain, mutta jos luotinaru uppoaa vain kaksihaaraiseen nahkasuikaleeseen saakka, on aika muuttaa kurssia tai jäädä ankkuriin, koska silloin kölin alla on vain kaksi jalkaa vettä.

      Laivassa oli myös ruutteri, reittikirja nimeltä De kaert van der zee. Siitä selviävät kompassisuunnat ja etäisyydet paikasta toiseen, on kuvattu satamien lähestymisreitit, matalikot ja vuorovesivirtaukset. Nykyisinhän on myös merikarttoja, mutta ne ovat kovin kalliita. Kerrottiin kipparista, jonka oli naitava ammattiveljen leski päästäkseen käsiksi edesmenneen ostamiin karttoihin.

      Lähdimme matkaan auringon noustessa. Tuuli oli kevyt, mutta Dietrich ei sallinut kaikkien purjeiden nostamista. Hän arasteli merta, vaikka oli suuri ja jykeväleukainen mies, minua kaksi tuumaa pitempi. Hän oli aina ollut enemmän kotonaan maata tonkiessaan ja selitti, että kun paatti on meille uusi, emme vielä tiedä miten se käyttäytyy. Vedimme siis Dietrichin vaatimuksesta mastoon vain grootzeilin, isopurjeen, mutta emme latvapurjetta. Keulaan panimme pelkän keulapurjeen ilman kluiveria, halkaisijaa. Ohjasimme Terschellingin ja Vlielandin välisestä salmesta Pohjanmerelle.

      Tuuli vähän parani ja puhalsi styyrpuurin takalanteelta. Vauhti vaan ei ollut kummoinenkaan – Vrouw Margaretakin olisi pystynyt parempaan. Meillä oli liian vähän kangasta ylhäällä. Laskimme isonpurjeen ja viritimme kahvelin ja mastontopin väliin vielä latvapurjeenkin eli topseilin. Keulapuomiin kiinnitimme halkaisijan. Johan alkoi matka taittua.

      Seilasimme avomerellä, mutta kuitenkin niin, että Friisien saariketju pysyi koko ajan näkyvillä. Illan alkaessa hämärtyä olimme Friisien saarijonon viimeisten saarten Spiekeroogin ja Wangeroogen pohjoispuolella. Käännyimme etelään ja purjehdimme kohti niiden välistä salmea. Vedet saarten rannoilla voivat olla pitkälle matalat, mutta yleensä saarten välissä on zeegat, rauma, jonka vuorovesivirtaukset ovat hiekkaan uurtaneet. Zeegat ei ole usein kuin ehkä sata jalkaa leveä, mutta syvyyttä siinä riittää. Jäimme saarten väliin ankkuriin yöksi, koska emme uskaltaneet jatkaa matkaa pimeässä. Aloimme lämmittää soppaa.

      Niin me siis jatkoimme matkaamme. Kiersimme Jyllannin ja jatkoimme Kattegatin salmeen, jossa ruutterin mukaan on varottava hiekkasärkkiä. Reittikirja opasti valitsemaan Juutinrauman kahden läntisemmän reitin eli Beltin salmien asemesta, sillä se on selkeämpi ja turvallisempi. Siellä tosin perittäisiin juutintulli salmen kapeimmassa СКАЧАТЬ