Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте

Чтение книги онлайн.

      "Hiukan vain! Pidättekö hänestä niinkuin minä?"

      "Sitä en luule. Ei, en niinkuin sinä."

      "Pidättekö hänestä paljon?"

      "Sanoinhan että pidän hänestä hiukan. Mitä hyödyttää välittää hänestä niin hirveän paljon, hän on täynnä virheitä."

      "Onko hän?"

      "Kaikki pojat ovat."

      "Enemmänkö kuin tytöt?"

      "Hyvin luultavaa. Viisaat ihmiset sanovat, että on hullutusta pitää ketään täydellisenä, ja mitä tulee pitämiseen ja ei-pitämiseen, tulisi meidän olla ystävällisiä kaikille eikä jumaloida ketään."

      "Oletteko te viisas ihminen?"

      "Aion koettaa olla. Mene nukkumaan nyt."

      "En voi mennä nukkumaan. Eikö teillä ole kipua juuri täällä" (hän pani keijukaiskätensä keijukaisrintaan), "kun ajattelette että teidän pitää jättää Graham, sillä eihän teidän kotinne ole täällä?"

      "Tosiaankaan, Polly", sanoin, "sinun ei pitäisi tuntea niin suurta tuskaa, kun hyvin pian lähdet isäsi luo. Oletko unohtanut hänet? Etkö enää tahdo olla hänen pieni toverinsa?"

      Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä kysymystä.

      "Lapsi, pane levolle ja nuku", käskin.

      "Vuoteeni on kylmä", hän sanoi. "En voi lämmittää sitä."

      Näin tuon pikku otuksen värisevän. "Tule minun luokseni", sanoin, ja minä toivoin, joskaan en juuri uskonut, hänen noudattavan pyyntöäni, sillä hän oli mitä kummallisin ja oikukkain pikku olento ja erityisen juonikas minun seurassani. Hän tuli kuitenkin heti, liukuen pienen aaveen tavoin poikki maton. Otin hänet vuoteeseeni. Hän oli viluinen: lämmitin häntä sylissäni. Hän värisi hermostuneesti: minä tyynnytin häntä. Näin rauhoitettuna ja hoivattuna hän vihdoin nukkui.

      "Hyvin omituinen lapsi", ajattelin, kun katselin hänen nukkuvia kasvojaan epätasaisessa kuunvalossa ja varovasti ja hiljaa kuivasin hänen kimmeltäviä silmäluomiaan ja märkiä poskiaan nenäliinaani. "Kuinka hän on pääsevä maailman läpi ja taisteleva tämän elämän vaikeuksia vastaan? Kuinka hän on kestävä ne iskut ja vastukset, nöyryytykset ja tuskat, joita kirjat ja oma järkeni sanovat valmistetun kaikkea lihaa varten?"

      Hänen lähtönsä tapahtui seuraavana päivänä, ja jäähyväisten hetkenä hän värisi kuin lehti, mutta hillitsi itsensä.

      IV

      NEITI MARCHMONT

      Lähdin Brettonista muutamia viikkoja Pauliinan lähdön jälkeen – aavistamatta etten enää koskaan tulisi käymään siellä, en koskaan astelemaan sen rauhallisia vanhoja katuja – kotiin, josta olin ollut poissa kuusi kuukautta. Arvellaan kaiketi, että tietenkin olin iloinen palatessani omaisteni helmaan. No niin, tuo ystävällinen arvelu ei vahingoita ketään, ja jääköön siis rauhassa vaille vastustusta. Pois se että vastaisin kieltävästi, päinvastoin sallin lukijan kuvitella minun seuraavan kahdeksan vuoden aikana olevan kuin tyvenellä säällä pursi, joka uinailee peilikirkkaassa satamassa – perämiehen loikoillessa pienellä kannella, kasvot taivasta kohden ja silmät ummessa, vaipuneena, jos niin haluat, pitkään rukoukseen. Hyvin monen naisen ja tytön otaksutaan viettävän elämänsä jotenkin siihen suuntaan; miksi en siis minäkin muiden mukana?

      Kuvittele minua siis joutilaana, lekottelevana, lihavana ja onnellisena loikoilemassa patjain verhoamalla kannella, alituisen päivänpaisteen lämmössä ja pehmeän uneliaan tuulenhengen keinuttamana. Ei kuitenkaan voi salata, että siinä tapauksessa minun syystä tai toisesta täytyi pudota yli laidan, tai että lopulta täytyi sattua haaksirikko. Minä muistan liiankin hyvin ajan – pitkän ajan – täynnä vilua, vaaraa ja ponnistuksia. Tähän hetkeen asti olen painajaisöinä tuntenut tuon ajan vihaisten aaltojen suolaisen kirpeyden kaulassani ja jäisen puristuksen keuhkoissani. Tiedän myös että tuona aikana raivosi myrsky, ja sitä ei kestänytkään vain yhden tunnin tai yhden päivän. Moneen päivään ja yöhön ei näkynyt aurinkoa eikä tähteä, omin käsin heitimme kaluston mereen, säälimätön myrsky vainosi meitä ja kaikki pelastumisen toivo otettiin meiltä. Vihdoin laiva hajosi ja miehistö oli hukassa.

      Niin pitkälle kuin muistan, en valittanut kenellekään näistä vaivoista. Itse asiassa, kenelle olisin voinut valittaa? Rouva Brettonin olin jo kauan sitten kadottanut näkyvistäni. Esteet, toisten nostamat, olivat vuosia sitten tulleet seurustelumme tielle ja katkaisseet sen. Sitä paitsi oli aika tuonut hänenkin elämäänsä muutoksia: se sievoinen omaisuus, joka hänen oli talletettava poikaansa varten ja joka suurimmaksi osaksi oli sijoitettu johonkin osakepankkiyritykseen, oli sulanut, niin kerrottiin, alkuperäisen määränsä murto-osaksi. Satunnaisten huhujen kautta sain tietää, että Graham oli ryhtynyt ammattiopintoihin; sekä hän että hänen äitinsä olivat lähteneet Brettonista ja asuivat kuuleman mukaan nyt Lontoossa. Näin ollen ei jäänyt mitään mahdollisuutta riippuvaisuuteen toisista; vain itseeni voin turvautua. En tiedä olinko erikoisen itsenäinen tai toimelias luonne, mutta olosuhteet tyrkyttivät minulle itsenäisyyttä ja työintoa, niinkuin tuhansille muille, ja kun neiti Marchmont, lähistöllä asuva naimaton nainen, lähetti hakemaan minua, tottelin hänen pyyntöään toivoen että hän osaisi neuvoa minulle tehtävän johon voisin ryhtyä.

      Neiti Marchmont oli varakas nainen ja asui kauniissa talossa, mutta luuvalo oli tehnyt hänet rammaksi, kykenemättömäksi käyttämään käsiään ja jalkojaan, ja sellainen hän oli ollut jo kaksikymmentä vuotta. Hän istui aina yläkerrassa, missä salonki oli makuuhuoneen vieressä. Olin usein kuullut puhuttavan neiti Marchmontista ja hänen erikoisuuksistaan (hänellä oli hyvin omituisen ihmisen maine), mutta tähän saakka en ollut koskaan nähnyt häntä. Tapasin uurteisen ja harmaatukkaisen naisen, jonka yksinäisyys oli tehnyt vakavaksi, pitkä suru ankaraksi, ja joka myös oli ärtyisä ja kenties vaatelias. Kävi selville että palvelustyttö tai pikemminkin seuranainen, joka muutamia vuosia oli ollut hänen apulaisenaan, oli naimisiin menossa, ja kuultuaan turvattomasta asemastani neiti Marchmont oli lähettänyt sanan minulle, ajatellen että voisin täyttää tuon henkilön paikan. Hän teki tämän ehdotuksen teenjuonnin jälkeen, kun istuimme kahden hänen takkansa ääressä.

      "Se ei tule olemaan helppoa elämää", hän sanoi suoraan, "sillä minä vaadin aika paljon huomaavaisuutta ja te tulette saamaan hyvin vähän vapautta, mutta ehkä se sentään tulee tuntumaan siedettävältä verrattuna viimeaikaisiin oloihinne."

      Minä mietin. Tietysti sen olisi pitänyt tuntua siedettävältä, myönsin itsekseni, mutta jonkin omituisen kohtalon oikun vuoksi se ei kuitenkaan tuntunut siltä. Elää täällä, tässä umpinaisessa huoneessa, kärsimyksen todistajana, kenties joskus kiukun kohteena – koko edessä olevan nuoruuteni ajan, kun kaikki se mikä oli takana, oli kulunut lievimmin sanoen ei-onnellisesti! Mieleni lannistui hetkeksi, sitten se elpyi taas, sillä vaikka pakotinkin itseni toteamaan vastukset, olin luullakseni liian proosallinen ihannoimaan, niinpä myös liioittelemaan niitä.

      "Epäilen vain, tokko minulla on voimia tähän toimeen", huomautin.

      "Sitäpä minäkin pelkään", hän sanoi, "sillä te näytätte lopen rasittuneelta."

      Niin näytinkin. Näin peilistä itseni – surupukuisen, kuihtuneen, onttosilmäisen olennon. En kuitenkaan paljoa välittänyt tuosta synkästä näystä. Uskoin että ruoste oli pääasiassa ulkopuolista: tunsin СКАЧАТЬ