Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ samaan huomaavaisuuteen hänen puoleltaan, kun poika tarttui häneen yhdellä kädellään ja piti sillä häntä ylhäällä päänsä päällä. Peilistä takan yläpuolelta tyttö näki itsensä korkealla ilmassa. Teon äkillisyys ja rohkeus sekä kunnioituksen puute olivat liikaa.

      "Hävetkää, herra Graham", hän huusi vihastuneena, "laskekaa minut alas!" Päästyään taas jaloilleen hän jatkoi: "Tahtoisin tietää mitä te ajattelisitte minusta, jos kohtelisin teitä tuolla tavoin, nostaisin teidät kädelläni" – hän kohotti tuota mahtavaa jäsentä – "niinkuin Warren nostaa pientä kissaa." Näin sanoen hän poistui huoneesta.

      III

      LEIKKITOVERIT

      Herra Home viipyi talossa kaksi päivää. Vierailunsa aikana ei häntä saatu kertaakaan lähtemään ulos; hän istui kaiken päivää takan ääressä, väliin ääneti, väliin kuunnellen rouva Brettonin pakinaa ja vastaillen siihen. Rouva Brettonin suhtautuminen häneen oli soveliasta hänen sairaalloiselle mielentilalleen – ei liioitellun myötätuntoista, ei myöskään liian vierasta eikä järkeilevää, olipa siinä pieni vivahdus äidillisyyttäkin – rouva Bretton oli siksi paljon häntä vanhempi, että tuo vivahdus oli sallittua.

      Mitä tulee Pauliinaan, oli lapsi sekä onnellinen että äänetön, ahkera ja tarkkaavainen. Isä nosti hänet usein polvelleen, ja siinä hän istui kunnes tunsi tai kuvitteli isän tulevan levottomaksi. Silloin kuului: "Isä, laske minut maahan, minä väsytän sinua painollani."

      Ja tuo valtava taakka liukui matolle ja istahti siihen tai tuolille aivan isän jalkojen juureen. Valkoinen ompelulipas ja punatäpläinen nenäliina otettiin esiin. Tuo nenäliina oli nähtävästi aiottu muistolahjaksi isälle, ja sen piti tulla valmiiksi ennen hänen lähtöään; siispä oli ompelijattaren ahkeruus ylen tärkeätä: hän suoritti noin parikymmentä pistoa puolessa tunnissa.

      Ilta, joka palautti Grahamin äitinsä katon alle (päivänsä hän vietti koulussa), toi taloon aina vilkkautta – mitä ei suinkaan vähentänyt niiden kohtausten laatu, joita aivan varmaan oli tulossa hänen ja neiti Pauliinan välillä.

      Ynseä ja kylmäkiskoinen käytös oli ollut seurauksena loukkauksesta joka oli kohdannut tyttöä ensimmäisenä iltana Grahamin tulon jälkeen. Hänen tavallinen vastauksensa Grahamin puhutteluun oli: "En voi olla kanssasi, minulla on muita asioita ajateltavina." Kun häneltä kysyttiin mitä asioita, kuului vastaus: "Työtä."

      Graham yritti houkutella hänen huomiotaan puoleensa avaamalla laatikkonsa ja levittämällä esiin sen moninaisen sisällyksen: sinettejä, kiiltäviä vahapuikkoja, kynäveitsiä, sekalaisen kokoelman piirroksia – muutamat koreanvärisiä – joita hän aikojen kuluessa oli koonnut. Tämä voimakas houkutus ei jäänytkään kokonaan tehottomaksi: tytön silmät nousivat salavihkaa työstä ja heittivät monta katsetta kirjoituspöytää kohti, jolle oli hujan hajan viskelty niin paljon katseltavaa. Muuan etsaus, joka esitti lintukoiran kanssa leikkivää lasta, sattui putoamaan lattialle.

      "Sievä pieni koira", sanoi tyttö ihastuneena.

      Varovainen Graham ei ollut huomaavinaan. Ennen pitkää tyttö hiipi salaa nurkastansa katselemaan aarretta lähempää. Koiran suuret silmät ja pitkät korvat sekä lapsen hattu höyhenineen olivat vastustamattomia.

      "Sievä kuva", kuului hänen suopea arvostelunsa.

      "No – voithan saada sen", sanoi Graham.

      Tyttö näytti epäröivän. Omistamisenhalu oli voimakas, mutta suostuminen olisi ollut myönnytys hänen arvokkuudeltaan. Ei. Hän pani kuvan pöydälle ja kääntyi pois.

      "Etkö sitten tahdo sitä, Polly?"

      "Mieluummin en, kiitos vain."

      "Sanonko sinulle mitä teen kuvalla, jollet halua sitä?"

      Tyttö puolittain kääntyi kuuntelemaan.

      "Leikkaan sen palasiksi ja sytytän niillä kynttilän."

      "Ei!"

      "Mutta minä leikkaan."

      "Älä viitsi – ole niin hyvä."

      Graham kävi heltymättömäksi kuullessaan tuon rukoilevan äänen. Hän otti sakset äitinsä ompelulippaasta.

      "Siinä se menee", hän sanoi tehden uhkaavan liikkeen. "Suoraan Fidon pään läpi ja halki pikku Harryn nenän."

      "Ei! Ei! Ei!"

      "Tule tänne sitten. Tule pian, muuten se on tehty."

      Hän epäröi ja viivytteli, mutta tuli.

      "No, tahdotko sen?" kysyi poika, kun tyttö seisoi hänen edessään.

      "Ole hyvä ja anna."

      "Mutta minä tahdon maksun."

      "Kuinka paljon?"

      "Suudelman."

      "Anna kuva ensin minun käteeni."

      Sanoessaan tämän näytti Polly vuorostaan melkein petolliselta. Graham antoi kuvan. Polly pakeni velkojaansa, kiiti isänsä luo ja pakeni hänen polvelleen. Graham nousi teeskennellyn kiukun vallassa ja seurasi häntä. Tyttö hautasi kasvonsa Homen liiviin.

      "Isä – isä – lähetä hänet pois!"

      "Ei minua niin vain lähetetä", sanoi Graham.

      Kasvot vieläkin toisaalle käännettyinä tyttö ojensi kätensä pitääkseen häntä loitolla.

      "Sitten suutelen kättä", sanoi poika, mutta samassa hetkessä muuttui käsi pikkuruiseksi nyrkiksi ja antoi maksun pikkurahoina, jotka eivät olleet suudelmia.

      Graham – joka omalla tavallaan osasi olla yhtä juonikas kuin hänen pieni leikkitoverinsa – vetäytyi pois muka aivan lannistuneena. Hän heittäytyi sohvalle, painoi päänsä tyynyyn ja makasi kuin sairas ainakin. Polly huomasi hänen olevan hiljaa ja kurkisti häneen. Hän oli kätkenyt silmänsä ja kasvonsa käsiinsä. Tyttö kääntyi isänsä polvella ja katsoi vihamieheensä pitkään ja levottomasti. Graham voihki.

      "Isä, mikä on hätänä?" hän kuiskasi.

      "Sinun on parempi kysyä häneltä, Polly."

      "Onko hän vahingoittunut?" (Uusi voihkaisu.)

      "Hän ääntelee ikään kuin hän olisi", sanoi Home.

      "Äiti", ehdotti Graham heikolla äänellä, "luulen että sinun on paras lähettää noutamaan lääkäriä. Voi minun silmääni!" (Uusi hiljaisuus, jonka vain Grahamin huokaukset keskeyttivät.)

      "Jos minä nyt tulen sokeaksi" – sanoi Graham.

      Hänen kurittajansa ei voinut kestää enempää. Hän oli heti pojan vieressä.

      "Anna minun katsoa silmääsi; minä en aikonut lyödä siihen, suulle vain, enkä aikonut lyödä niin ylen kovasti."

      Hän sai vastaukseksi vain äänettömyyden. Hänen kasvonsa vavahtelivat.

      "Olen pahoillani, olen pahoillani!"

      Sitten СКАЧАТЬ