Totuus. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Yksi ainoa näistä todistajista herätti hetkeksi huomiota. Se oli alkeiskoulun tarkastaja Mauraisin, jonka Delbos tahallaan oli hänen suureksi harmikseen kutsuttanut todistamaan. Mauraisin, yliopiston julkinen edustaja, joka samalla sekä tahtoi miellyttää antisimonisteja, että pelkäsi suututtavansa esimiestään, akatemian tarkastajaa Le Barazeriä, jonka hän tiesi salaiseksi simonistiksi, oli pakoitettu ensin tunnustamaan antaneensa Simonista erinomaisen arvolauseen, eikä hän voinut parantaa asiaansa muulla kuin epäselvillä viittauksilla ihmisluonteen salaperäisyydestä ja uskonnollisten intohimojen raivoisuudesta.

      Torstaina ja perjantaina tapahtui La Bissonièren loppuvaatimus ja Delbosin puolustuspuhe. Tutkinnon aikana oli La Bissonnière puhunut niin vähän kuin mahdollista, tehden muistiinpanoja ja katsellen kynsiään. Oikeastaan hänelläkin oli vähän paha olla, hän kysyi itseltään eikö hän tulisi pettämään hänelle osoitettua luottamusta, kun todistukset olivat niin mitättömiä. Hänen loppuvaatimuksensa olikin hyvin vähäpätöinen. Hän kannatti vain syytöstä ja osoitti rikollisuuden todennäköisyyden. Ja lopuksi hän aivan yksinkertaisesti vaati, että lakia käytettäisiin. Hän puhui tuskin kahta tuntia, ja hänen menestyksensä oli keskinkertainen ja levottomuus oikeussalissa suuri. Istunnon loppu ei riittänyt Delbosille, hän lopetti puolustuspuheensa vasta seuraavana päivänä. Hän oli puheessaan hyvin tyyni, kuiva ja ponteva; hän antoi ensiksi kuvan Simonista, kertoi kuinka hän työskenteli koulussaan, kunnioitettuna ja rakastettuna opettajana, kuinka hänellä kodissaan oli ihailtava vaimo ja suloisia lapsia. Sitten hän kuvaili halpamaisen rikoksen koko petomaisuuden, hän kysyi oliko mahdollista, että tällainen mies oli tehnyt moisen rikoksen. Hän otti yksitellen esiin syyttäjäin esiintuomat todistukset ja näytti niiden mahdottomuuden ja arvottomuuden. Etenkin kirjoituskaavan ja asiantuntijoiden tiedonannon suhteen oli hän ankara, hän näytti toteen, ettei tätä ainoata todistuskappaletta voitu käyttää Simonia vastaan, osoittaen kuinka typerä herrojen Badochen ja Trabutin tiedonanto oli. Hän väitteli, hän teki tyhjäksi kaikki todistukset, nekin, jotka oli lausuttu lukittujen ovien takana ja sai siitä taas muistutuksen Gragnonilta, heidän välillään syntyi oikein riita. Ja tästä alkaen hän sai joka hetki pelätä että häntä kiellettäisiin puhumasta; hän muuttui puolustajasta syyttäjäksi, hän veti oikeuden eteen veljet, kapusiinit ja itse jesuiitatkin. Hän tarkoitti silminnähtävästi isä Crabotia osuakseen pahuuden alkujuureen niinkuin hän tahtoi. Joku veljistä yksin oli voinut tehdä rikoksen, hän osoitti että se oli veli Gorgias mainitsematta kuitenkaan hänen nimeään, hän luetteli kaikki syyt, joihin hän perusti vakaumuksensa, hän ilmitoi sen salaisen vehkeilyn, sen laajan kirkollismielisten liiton, jonka uhriksi Simon oli joutunut, osoitti, että viattoman tuomitsemista välttämättömyydellä vaadittiin, jotta syyllinen voitaisiin pelastaa. Ja kääntyen valamiesten puoleen huusi hän lopuksi, että yleisö nähtävästi ei vaatinut heitä tuomitsemaan pikku Zéphirinin murhaajaa, vaan maallikko-opettajaa ja juutalaista. Puolustuspuheen loppua, jota keskeyttivät lakkaamatta presidentin vastaväitteet ja yleisön viheltäminen, pidettiin ylipäänsä kaunopuheisuuden huippuna, ja se asetti Delbosin parhaiden asianajajien joukkoon, mutta se oli hänen puolustettavalleen epäilemättä tuottava pikaisen tuomion. La Bissonnière olikin heti tekeytynyt surullisen ja loukkaantuneen näköiseksi lausuakseen vastaväitteen. Ennen kuulumaton häväistys oli tapahtunut, puolustaja oli uskaltanut syyttää yhtä veljistä, vaikkei hänellä ollut ainoatakaan oikeaa todistusta. Hän oli tehnyt vielä enemmän, oli julistanut hänen rikostovereikseen hänen esimiehensä, toisia munkkeja, vieläpä erään korkean henkilönkin, jonka edessä kaikki kunnon ihmiset nöyrästi kumarsivat. Uskontoa oli solvattu, anarkistiset intohimot oli päästetty valloilleen, isänmaanpetturit ja jumalankieltäjät olivat saattaneet koko maan perikadon partaalle. Lähes kolme tuntia hän näin raivosi yhteiskunnan vihollisia vastaan, käyttäen hyvin koristettua kieltä, ojentaen pientä vartaloaan, ikäänkuin tuntien nousevansa toivomaansa suurta tulevaisuutta kohden. Lopuksi hän kysyi ivallisesti, oliko juutalaisuus tarpeeksi aina todistamaan viattomuutta ja pyysi valamiehiä käyttämään kaikkea ankaruuttaan ja tuomitsemaan kuolemaan kurjan häväisijän ja lapsenmurhaajan. Yleisö puhkesi raivokkaisiin kättentaputuksiin, ja Delbos, joka vastasi kiivaasti ja katkerasti, sai siitä palkakseen herjauksia ja uhkauksia.

      Kello oli jo seitsemän illalla kun jury vetäytyi keskusteluhuoneeseensa. Koska oikeusistuimen sille asettamia kysymyksiä ei ollut monta, toivottiin heidän suoriutuvan niistä yhdessä tunnissa, niin että päästäisiin syömään päivällistä. Oli tullut pimeä, ja muutamille pöydille asetetut lamput valaisivat niukasti laajaa salia. Sanomalehdistön penkille, jolla vielä työskenteli kaikkialta saapuneita sanomalehtimiehiä, oli asetettu muutamia kynttilöitä. Ilma huoneessa, jossa liikkui suuria, jylhiä varjoja, oli huumava ja kuuma, mutta ei ainoakaan naisista lähtenyt pois, joukko pysyi itsepäisesti paikallaan, ja epätasainen valaistus teki sen aavemaisen näköiseksi. Intohimot olivat päässeet valloilleen, keskusteltiin kovalla äänellä, huoneessa vallitsi huumaava melu, mielet olivat kuohuksissa, sali oli kuin kiehuva kattila. Harvalukuiset simonistit riemuitsivat, he vakuuttivat, että jury ei voinut tuomita. Huolimatta pauhaavasta suosionosoituksesta, joka oli tullut La Bissonnièren vastauksen osaksi, olivat antisimonistit, joita huone oli täynnä, niinkuin presidentti Gragnon viisaasti kyllä oli järjestänyt, kuitenkin hermostuneita, he pelkäsivät uhrin pääsevän heidän käsistään. Kerrottiin arkkitehti Jaquinin, juryn esimiehen, sanoneen jollekin, että häntä kauhistutti tuomitseminen, kun ei ollut minkäänlaisia todistuksia. Mainittiin kolme muutakin valamiestä, joiden kasvot tutkinnon aikana olivat ilmaisseet myötätuntoisuutta syytettyä kohtaan. Syyttömäksi julistaminen alkoi näyttää mahdolliselta. Silloin alettiin raivostua odottamiseen, joka vastoin kaikkia arveluja venyi tavattoman pitkäksi. Kello löi kahdeksan, löi yhdeksän, mutta jury ei palannut. Kaksi pitkää tuntia olivat he neuvotelleet, varmaankin pääsemättä yksimielisyyteen. Tämä lisäsi vain epävarmuutta. Vaikka keskusteluhuoneen ovet olivat tarkasti suljetut, kuului sieltä melua, saatiin salaperäisellä tavalla tietoja, jotka vielä enemmän hämmensivät nälistynyttä, väsynyttä ja kärsimätöntä joukkoa. Äkkiä saatiin kuulla, että juryn esimies toveriensa nimessä oli pyytänyt presidenttiä heidän luokseen. Toiset taas sanoivat, että presidentti itse oli tarjoutunut valamiesten käytettäväksi, tahtoen välttämättömästi päästä heidän puheilleen, mutta tämä ei tuntunut oikeudenmukaiselta. Sitten alkoi odotus uudelleen, kului vielä pitkiä minuutteja. Mitä tekemistä presidentillä saattoi olla valamiesten luona? Lain mukaan ei hän saanut neuvoa heitä muussa kuin lain sovelluttamisessa, jos he eivät luulleet tietävänsä äänestyksensä seurauksia. Tällaisen selityksen olisi hän voinut tehdä paljon lyhyemmässä ajassa, ja Gragnonin tuttujen seassa levisi uusi huhu, jota he huolimatta sen mahdottomuudesta eivät näkyneet epäilevän: presidentti olisi muka valamiehille antanut jonkun lisätiedon; tutkinnon loputtua oli muka tullut ilmi uusi todistus, joka hänen mielestään välttämättömästi oli annettava valamiesten tiedoksi, puolustajalle ja syytetylle siitä mitään ilmoittamatta. Ja kello löi kymmenen kun jury palasi saliin.

      Sali tuli äkkiä äänettömäksi, kun oikeusistuimen jäsenet astuivat sisään, heittäen häilyviä, punaisia varjoja pimeyteen. Arkkitehti Jaquin, juryn esimies nousi ylös. Hän oli hyvin kalpea, sen näki selvästi lampun valossa. Ja hiukan heikolla äänellä lausui hän valankaavan. Jury vastasi myöntävästi kaikkiin kysymyksiin; mutta se myönsi myöskin vähän epäjohdonmukaisesti, että lieventäviä asianhaaroja oli olemassa. Tämän se teki ainoastaan päästäkseen tuomitsemasta kuolemaan. Rangaistus oli elinkautinen vankeus. Sen julisti presidentti Gragnon tyytyväisen ja ivallisen näköisenä, tapansa mukaan puhuen nenäänsä. Valtion prokuraattori kokosi kiireesti paperinsa, niin kuin mies, joka on onnellinen saatuaan toiveensa täytetyksi. Kuulijakunta puhkesi heti raivoisiin kättentaputuksiin, se ulvoi kuin nälistynyt koiraparvi, jolle vihdoin heitetään saaliin höyryävät sisukset. Se raivosi kuin lauma ihmissyöjiä, joka ahmii ihmisen lihaa. Keskellä tätä kauhistuttavan raakaa meteliä kuului kuitenkin huuto, joka kaikui yli petomaisen mylvinän, se oli Simonin lakkaamaton huuto: "Olen viaton! olen viaton!" ja tämä väsymätön huuto kylvi totuuden siemenen muutamiin rehellisiin sydämiin. Silläaikaa asianajaja Delbos kyyneleitä vuodattaen kumartui syytetyn puoleen ja syleili häntä veljellisesti.

      David, СКАЧАТЬ