Totuus. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ hänkin siitä hirveästä ja surullisesta kohtalosta, joka tulisi hänen uneksimansa hyvän, rauhallisen ja oikeudenmukaisen kirkon osaksi.

      Hänen ylhäisyytensä Bergerot ei kuitenkaan täydellisesti taipunut. Ajatus, että hänen rakastamansa apotti Quandieu auttamattomasti joutuisi häviöön noiden temppelikauppiaiden kautta, oli hänelle sietämätön. Ja hän käytti hyväkseen tarkastusmatkaa ja saapui Mailleboisiin, missä hän itse aikoi toimittaa jumalanpalveluksen, osoittaakseen kunnioitustaan vanhalle, kauniille Saint-Martin kirkolle, jonka laiva oli rakennettu neljännellätoista vuosisadalla. Saarnassaan uskalsi hän moittia alhaista taikauskoa, puhuipa hän suoraan siitä kaupasta, jota kapusiinit harjoittivat kappelissaan, ja joka oli vilkasta kuin hyvässäkin kauppapuodissa. Kukaan ei erehtynyt, kaikki huomasivat, ettei isku tarkoittanut ainoastaan isä Theodosiusta, vaan hänen takanaan itse isä Crabotia. Ja kun hänen ylhäisyytensä lopuksi lausui toivonsa, että Ranskan kirkko pysyisi kaiken totuuden ja kaiken oikeuden puhtaana lähteenä, tuli kiukku vieläkin suuremmaksi, sillä kaikki ymmärsivät hänen tarkoittaneen Simonia, ja häntä syytettiin siitä, että hän piti veljiä juutalaisten, petturien ja luopioiden vertaisina. Palattuaan piispanpalatsiinsa hän varmaankin kauhistui rohkeuttaan nähdessään kuinka ylenmääräistä katkeruutta se herätti, ja kerrottiin että apotti Quandieun käydessä häntä kiittämässä, piispa ja halpa kirkkoherra olivat itkeneet yhdessä.

      Beaumontissa mieltenkuohu yhä kasvoi, kuta enemmän rikosasiain oikeuden istunto lähestyi. Syyttäjävirasto oli lähettänyt asiakirjan takaisin valtion asianajotoimistoon, ja juttu oli määrätty maanantaiksi lokakuun 20 päiväksi. Piispan käytös kiihoitti vielä enemmän intohimoja. "Petit Beaumontais" kylvi vihaa joka aamu valheellisilla häväistyskirjoituksillaan. Se raivosi piispaa vastaan enemmän kuin itse "la Croix de Beaumont", joka kumminkin oli jesuiittain käsissä. Simonistit olivat saaneet uutta toivoa hänen ylhäisyytensä Bergerotin odottamattomasta kannatuksesta. Mutta antisimonistit käyttivät sitä hyväkseen myrkyttääkseen yleistä mielipidettä uusilla jutuilla, he olivat muun muassa keksineet sen, että oli perustettu juutalainen liitto, jonka tarkoitus oli miljoonilla lahjoa kaikki tämän mailman mahtavat. Niinpä oli hänen ylhäisyytensä Bergerot muka saanut kolme miljoonaa. Siitä alkaen koko kaupunki oli kuin raivossa. Yhteiskunnan alimmista kerroksista alkaen ylimpiin saakka, Mauviotista, työmiesten etukaupungista, Jaffres-kadulle, ylhäisön kaupunginosaan asti, samoinkuin Fontanier-kadulla ja sen läheisillä kapeilla syrjäkaduilla kiihtyi taistelu yhä, harvalukuiset simonistit hävisivät yhä kasvavaan, vimmastuneeseen antisimonistijoukkoon. Aijottiin viheltää normaalikoulun johtajalle, Salvanille, jota epäiltiin simonistiksi, jota vastoin lyseon rehtoria Depinvilliersiä, juutalaisvihollista ja isänmaanystävää tervehdittiin ihastushuudoilla. Palkatut joukkiot, joihin kirkollismielinen nuoriso yhtyi, kuljeskelivat kaduilla ja uhkailivat juutalaisia kauppoja. Ja surullista oli nähdä kuinka tasavaltalaiset työmiehet ja sosialistit vähitellen tulivat välinpitämättömiksi tai menivät oikeuden vastustajien puolelle. Silloin vallitsi pelko, raukkamaisuus kasvoi suunnattomaksi, ja kaikki yhteiskunnalliset voimat liittoutuivat yhteen onnetonta syytettyä vastaan, joka vankilassaan lakkaamatta vakuutti viattomuuttaan. Yliopisto, rehtori Forbes etunenässä, ei tehnyt enää mitään hänen hyväkseen, peläten tuottavansa itselleen häpeää. Hallitus, jota edusti prefekti Hennebise, oli alusta alkaen pysynyt välinpitämättömänä, tahtomatta joutua ikävyyksiin. Valtiollinen piiri, edusmiehet ja senaattorit, oli, niinkuin Lemarrois oli ennustanut, ollut vaiti, peläten ettei heitä valittaisi uudelleen, jos he sanoisivat toista kuin heidän valitsijansa. Kirkko, johon piispa ei enää kuulunut, ja jonka todellinen pää oli isä Crabot, vaati että kaikki juutalaiset, protestantit ja vapaamuurarit hävitettäisiin. Sotajoukkokin vaati kenraali Jaroussen kautta maan puhdistamista, keisarin tai kuninkaan valitsemista, sitten kun isänmaanpetturit ja jumalankieltäjät ensin oli hakattu maahan. Sitten oli vielä tuomioistuin, johon kaikki katseet toivovina olivat kääntyneet, sillä olihan sillä vallassaan ratkaisu, saastaisen juutalaisen tuomitseminen, joka olisi Ranskan ainoa pelastus. Presidentti Gragnon ja valtion prokuraattori Raoul de la Bissonnière olivat näin tulleet mahtaviksi henkilöiksi, joita kukaan ei epäillyt, sillä kaikki tiesivät heidän vastustavan Simonia sekä ennen kaikkea toivovan ylenemistä ja kansan suosion saavuttamista.

      Kun valamiesten nimet tulivat tunnetuiksi, yltyivät juonet ja raivo yhä. Valamiesten joukossa oli useita kauppiaita, muutamia tehtailijoita, kaksi virasta eronnutta kapteenia, yksi lääkäri ja yksi arkkitehti. Ja heti alkoi sota, heihin koetettiin vaikuttaa mitä hirveimmällä tavalla; "Petit Beaumontais" julkaisi heidän nimensä ja osoitteensa, jättäen heidät kansan vimman uhriksi, elleivät he tuomitsisi. He saivat nimettömiä kirjeitä, he saivat hämmästyksekseen ottaa vastaan odottamattomia vieraita, ja heidän ympäristönsä rukoili heitä ajattelemaan vaimojaan ja lapsiaan. Jaffres-kadun salongeissa huviteltiin koettamalla arvata kunkin valamiehen mielipidettä. Tuomitsisiko valamiehistö, vaiko ei? se oli seuraleikkinä. Etenkin kauniin rouva Lemarroisin vastaanottopäivänä, lauantaina, ei muusta puhuttu kuin siitä. Ja hänen luonaan kävivät pieni, ruma ja tummaverinen kenraalinrouva Jarousse, jonka ihmiset sanoivat inhoittavalla tavalla olevan kenraalille uskoton; komea presidentinrouva Gragnon, hiutuva kaunotar, jota kaikki nuoret viransijaiset rakastivat; prefektinrouva Hennebise, hieno ja varovainen pariisitar, joka puhui vähän ja kuunteli paljon, siellä kävi myöskin ankara rouva Daix, tutkintotuomarin vaimo, sekä joskus rouva de la Bissonnière, valtion prokuraattorin vaimo, joka oli lempeä ja vaatimaton ja kävi harvoin vieraissa. Kaikki nämä olivat saapuneet Désiradeen erääseen juhlaan, jonka Sangleboef parooni Nathanin neuvosta pani toimeen. Parooni Nathan oli saanut tyttärensä Lean, nykyisen katolilaisen Marien, luopumaan tavallisesta välinpitämättömyydestään, antautuakseen jonkun hyvän asian palvelukseen, niinkuin muutkin naiset. Naisten osa tässä jutussa oli todellakin suuri: he olivat kokonaisen sotajoukon arvoiset, niinkuin nuori edusmies Marcilly sanoi, joka itse oli milloin simonisti milloin antisimonisti. Hämmentämään ihmisten mieliä syntyi vielä viimeinen riita sen johdosta että "Petit Beaumontais" eräänä aamuna vaati osan todistajain kuulustelusta tapahtuvaksi lukittujen ovien takana. Lehti ei varmaankaan ollut keksinyt tätä aivan yksin, siinä huomasi syvää kansajoukkojen tuntemusta, ja se perustui toivoon että tuollainen salaperäisyys tekisi syytöksen vieläkin kamalammaksi, ja sitä paitsi olisi helppo puolustaa syyttömän tuomitsemista todistuksilla, joita yleisö ei tuntenut. Simonistit huomasivat vaaran, vastustivat ehdotusta ja vaativat täydellistä julkisuutta; jota vastoin antisimonistit pyhällä harmilla huusivat, että se oli häväistys, kysyivät aiottiinko kunnollisten ihmisten korvia saastuttaa semmoisilla inhoittavilla yksityisseikoilla kuin esimerkiksi lääkärin tiedonannolla, jossa ruumiinavauksen tulokset luetellaan, ja jota on mahdoton antaa naisten kuulla. Viimeisellä viikolla vallitsi Beaumontissa siten hirveä sekasorto.

      Vihdoin saapui tuo suuri päivä, 20 päivä lokakuuta. Kouluajan alkaessa oli Markuksen täytynyt muuttaa takaisin Jonvilleen vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa, jotka rouva Duparque ja rouva Berthereau olivat tahtoneet pitää luonaan koko lupa-ajan. Markus oli suostunut siihen mielellään, sillä asuessaan Mailleboisissa voi hän suoranaisemmin toimittaa tutkimisiaan, joista pahaksi onneksi ei ollut mitään tulosta. Hän oli kuitenkin siksi paljon kärsinyt vaikeasta asemastaan vanhojen rouvien luona, jossa ei sanaakaan mainittu kuuluisasta jutusta, että tunsi itsensä onnelliseksi päästessään takaisin rauhalliseen kouluunsa, leikkivien lasten joukkoon, joista muutamat olivat tulleet hänelle sangen rakkaiksi. Hän oli kutsuttu todistajaksi, ja hän odotti juttua suurella mielenliikutuksella, uskoen taas itsepäisesti totuuden ja oikeuden voittoon, ja toivoen Simonin julistamista syyttömäksi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että meidän päivinämme vapaassa ja jalomielisessä Ranskassa joku voitaisiin tuomita ilman todistuksia. Hänen maanantaiaamuna saapuessaan Beaumontiin, oli kaupunki kuin piiritystilassa. Sotajoukkoja oli käsketty olemaan valmiina, santarmit ja sotamiehet vartioivat oikeuspalatsin ympäristöjä; ja kun Markus tahtoi mennä sisään, oli hänellä kaikellaisia vastuksia voitettavanaan, vaikka hänellä oli manuukirja. Sisällä olivat portaat ja käytävät samoin täynnä sotaväkeä. Suuri ja aivan uusi istuntosali loisti kullasta ja keinotekoisesta marmorista, ja sitä valaisi kuusi suurta akkunaa. Se oli täpö täynnä ihmisiä jo kaksi tuntia ennen tutkinnon alkamista: koko Beaumontin СКАЧАТЬ