Totuus. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ iloisesti vierailleen, ottaessaan vastaan heidät pieneen työhuoneeseensa, joka oli täynnä kirjoja ja asiapapereita. Oi! en tiedä tulemmeko voittamaan, mutta kaikissa tapauksissa teemme heille vahinkoa.

      Hän oli pieni, tumma ja kuivahko mies, hänellä oli leimuavat silmät ja tulinen, harvinaisen hyvä kaunopuheisuuden lahja, samalla kertaa innokas, johdonmukainen ja täsmällinen, sekä lämpimän lennokas.

      Davidia kummastutti ainoastaan se, että Delbos näytti epäilevän voitosta. Ja hän toisti, mitä hän viikon päivät oli sanonut.

      – Tietysti me tulemme voittamaan. Mikähän tuomioistuin uskaltaisi tuomita veljeni ilman minkäänlaisia todistuksia?

      Delbos katsoi häneen ja rupesi sitten rauhallisesti nauramaan.

      – Ystävä raukka, menkäämme alas kadulle, kaksitoista ensimmäistä kansalaista, jotka saisimme kootuiksi, sylkisivät teitä vasten kasvoja pitäen teitä saastaisena juutalaisena. Ette todellakaan näy lukeneen "Petit Beaumontaisia", ettekä tunne aikalaisianne. Eikö totta, herra Froment, kaikki unelmat ovat vaarallisia ja vääriä?

      Ja kun Markus kertoi kuinka hänen käyntinsä mahtavien henkilöiden luona olivat epäonnistuneet, tekeytyi Delbos vielä kovemmaksi, tahtoen saattaa Davidin pois erehdyksestä. Simonin puolella oli kyllä kunnon Salvan, mutta hän oli itse vaarassa ja tarvitsi ennemmin toisten apua. Le Barazer taas antaisi Simonin tulla uhratuksi, käyttäen vaan kaiken valtansa maallikkokoulujen puolustamiseen. Kunnon Lemarrois, tuo lahjomaton tasavaltalainen, oli tietämättään joutunut epävarmuuden ja varovaisuuden tielle, joka vei vanhoillisuuteen. Mutta varsinkin hän tulistui Marcillyn nimeä mainitessaan. Kas niin! tuo suloinen Marcilly, sivistyneen nuorison toivo, joka mielisteli kaikkia eteenpäin meneviä puolueita! siinä oli mies, johon ei voinut ollenkaan luottaa, joka oli valehdellut eilen ja aina, ja josta huomenna saattoi tulla petturi ja luopio! Kaikilta näiltä miehiltä ei ollut odotettavissa muuta kuin kauniita sanoja, ei ainoatakaan tekoa, ei suoruutta, ei rohkeutta.

      Arvosteltuaan näin yliopistollista ja valtiollista maailmaa, tuli Delbos oikeusistuimen jäseniin. Hän oli vakuutettu siitä, että tutkintotuomari Daix oli arvannut asian oikean laidan, mutta hän karttoi totuutta peläten alituisia perheriitoja, joilla hänen vaimonsa häntä kiusasi, estääkseen häntä laskemasta vapaaksi "saastaista juutalaista"; ja varmaankin hänellä oli alituisia omantunnon vaivoja, sillä hän oli tarkka tehtävässään ja pohjaltaan kunnon mies. Toiselta puolen oli pelättävä valtion prokuraattoria Raoul de la Bissonnièrea, jonka syytöskirja varmaankin tulisi olemaan ankara, vaikka hänen tapansa mukaan suloisten sanojen koristama. Hän kuului turhamaiseen pikkuaateliin ja luuli tehneensä suuren uhrauksen tasavallalle ruvetessaan sen palvelukseen, hän odottikin saavansa palkaksi siitä nopean virkaylennyksen, jota hän parhaansa mukaan koetti jouduttaa, ollen samalla kertaa hallituksen ja kirkon ystävä, isänmaanystävä ja kiivas juutalaisvihollinen. Ja mitä presidentti Gragnoniin tulee, oli hän taasen leikkisä mies, suuri juoppo, suuri metsästäjä, tyttöjen ihailija ja sukkeluuksien laskija; hän teeskenteli tylyyttä ja oli täydellinen epäilijä, jolla ei ollut sydäntä eikä uskoa, ja joka aina oli vahvemman puolella. Ja viimeksi valamiehet, joista ei mitään voinut tietää, mutta joiden ajatustavan helposti voi arvata, muutamia kauppiaita, yksi tahi pari virasta eronnutta kapteenia, ehkä kaksi tai kolme arkkitehtiä, tai lääkäriä, alempia virkamiehiä, koroillaaneläjiä ja tehtailijoita, jotka kaikki pelkäsivät omaa nahkaansa ja antoivat yleisen mielettömyyden vaikuttaa itseensä.

      – Te näette siis, lopetti Delbos katkerasti, että veljenne, joka on kaikkien hylkäämä, oltuaan niin taitamaton, että tarvitsee apua hetkellä, jolloin lähestyvät vaalit pysäyttävät ja herpaisevat kaikki totuuden ja oikeuden ystävätkin, saa tuomarikseen kauniin kokoelman tyhmyyttä, itsekkäisyyttä ja raukkamaisuutta.

      Ja kun David tuskissaan pysyi vaiti, lisäsi hän.

      – Oh! me emme huutamatta salli itseämme raadeltavan. Minusta vain on parempi näyttää teille asiat sellaisina kuin ne ovat… Tarkastakaamme nyt itse kysymystä lähemmin.

      Hän tiesi edeltäkäsin syytöksen sisällön. Kaikilta puolin oli todistajia hirveästi hätyytetty. Paitsi yleistä mielipidettä, joka heitä kaikkialla ympäröi niinkuin kulkutaudin turmelema ilma, vaikuttivat heihin epäilemättä salaiset voimat, jotka muodostivat heidän mielipiteensä ja sepittivät heidän vastauksensa tuomarille. Neiti Rouzaire oli aivan varmasti sanonut kellon olleen neljännestä vailla yksitoista, silloin kun hän väitti kuulleensa Simonin tulevan kotiin. Mignotkin luuli nyt kuulleensa melua samaan aikaan. Mutta etenkin oli vaikutettu Simonin oppilaihin, Bongardin. Doloirin, Savinin ja Milhommen lapsiin, joiden saapumisen oikeuden eteen sanottiin suuresti liikuttaneen yleisöä. Heitä koetettiin saada antamaan syytetylle vahingollisia vastauksia. Pieni Sébastien Milhomme oli katkerasti nyyhkyttäen selittänyt, ettei hän koskaan ollut serkullaan Victorilla nähnyt veljien koulusta tuotua samallaista kirjoituskaavaa kuin rikospaikalta oli löydetty. Tämän yhteydessä kerrottiin, että paperikauppiaan, rouva Edouard Milhommen luona oli aivan odottamatta käynyt hänen pikkuserkkunsa kenraali Jarousse, Beaumontin sotilasosaston päällikkö, joka nyt oli äkkiä muistanut tämän ennen kokonaan laiminlyödyn sukulaisuuden ja tullut ystävällisesti vierailulle, paperikauppiaitten hämmästykseksi ja iloksi. Muuten puhuttiin kanteessa paljon murhaajaksi ensin otaksutun kulkulaisen turhasta hakemisesta; siinä sanottiin myöskin, että oli turhaan etsitty todistajaa, vartijaa tai jotain muuta kulkijaa, joka olisi nähnyt Simonin palaavan jalkaisin Beaumontista, niinkuin hän itse väitti. Toiselta puolen ei myöskään oltu voitu näyttää toteen hänen palanneen rautateitse, sillä ainoakaan rautatievirkamies ei muistanut nähneensä Simonia, ja useampia paluulippuja oli puuttunut sinä iltana, vaikka ei voitu saada selville niiden omistajia. Veli Fulgentiuksen ja isä Philibinin tiedonannot tuntuivat myöskin olevan hyvin painavia, etenkin viimemainitun, jonka sanottiin voivan todistaa, että kirjoituskaava oli kotoisin Simonin koulusta. Ja lopuksi olivat tuomioistuimen valitsemat asiantuntijat herrat Badoch ja Trabut epäselvästä nimimerkistä saaneet selville Simonin alkukirjaimet suuren E: n ja S: n.

      Siitä alkaen syytös tuli suoranaisemmaksi. Simon valehteli, hän oli aivan varmaan palannut Beaumontista puoliyhdentoista junalla, joka saapui Mailleboisiin kahdessatoista minuutissa. Kello oli siis täsmälleen neljännestä vailla yksitoista, kun hän palasi kotiinsa; ja juuri tähän aikaan sanoi neiti Rouzaire kuulleensa hänen aukaisevan ovia, kulkevan ympäri ja puhuvan. Toiselta puolen tuntui varmalta että pieni Zéphirin, palattuaan kappelista ei ollut heti paneutunut maata, vaan leikitellyt ensin pyhimystenkuvien kanssa, jotka olivat jääneet hyvään järjestykseen pöydälle; siten voitiin sanoa murhan tapahtuneen neljännestä vailla yhdentoista ja yhdentoista välillä. Tapahtumat selitettiin aivan luonnollisesti. Simon huomasi tulta veljenpoikansa huoneessa, meni sisään, näki hänen riisuutuneen ja olevan vuoteeseen menossa. Epäilemättä oli hän, nähdessään tuon pikku enkelin, jonka ruumis oli laiha ja vaivainen, joutunut eroottisen hulluuden valtaan; mutta näytettiin myös toteen että hän vihasi lasta, oli vimmoissaan siitä, että se oli katolilainen; viitattiinpa rituaalisen murhankin mahdollisuuteen, tuohon inhoittavaan taruun, joka on juurtunut kansan mieleen. Näin pitkällekään menemättä oli helppo selittää, miten kaikki oli tapahtunut: luonnoton, saastainen teko, lapsen vastustus, taistelu, huudot, rikoksentekijä joutuu raivoon, työntää lapsen suuhun mitä käteen sattuu saadakseen sen vaikenemaan ja sitten kauhistuksissaan, mieletönnä kuristaa sen, kun tilapäinen suukapula on irtaantunut ja huudot uudistuvat yhä kamalampina. Ei ollut yhtä helppoa selittää kuinka Simonille oli sattunut käteen "Petit Beaumontais" ja kirjoituskaava, yhteenkäärittyinä. Sanomalehden oli täytynyt olla hänen taskussaan, sillä se ei voinut mitenkään olla lapsen huoneessa. Kirjoituskaavan suhteen taas syytös oli epävarma: se saattoi yhtä hyvin olla lapsen luona kuin Simonin taskussa; viimeinen arvelu hyväksyttiin viimein johdonmukaisempana, sillä asiantuntijain lausunto oli todistanut, että kaava oli opettajan, koska siinä oli hänen nimensä alkukirjaimet. Rikoksen tapahduttua kaikki kävi kuin itsestään. Simon jätti pienen ruumiin maahan, ei järjestänyt СКАЧАТЬ