Romeo ja Julia. Уильям Шекспир

Чтение книги онлайн.

      Nyt vanha rakkaus hautaan hoiperoi,

      Perijäks nuori lempi hapuileepi;

      Ja kauneus tuo, mi kuolon tuskat toi,

      Jo rinnall' armaan Julian himmeneepi.

      Nyt Romeo lemmittynä on ja lempii,

      Katseiden tenho humauksen luo;

      Hän luultua nyt vihollistaan hempii,

      Ja lemmen turma-syöttiin tarttuu tuo.

      Ei vihollisna tilaisuutta hällä

      Valoja lemmitylleen kuiskaamaan;

      Ja keinot vielä huonommat on tällä

      Tavata kaivattua armastaan.

      Mut lempi voiman, aika keinot suo,

      Suurimpaan tuskaan suurint' ihaa tuo.

      Pois voinko mennä, kun jää sydän tänne?

      Maa valju, käänny, aurinkoas etsi!

      Hoi! Romeo! Romeo serkku!

      Pujahti varmaan kotiin nukkumaan.

      Hän tänne juoksi, yli muurin tuosta

      Hän kiipes. Huuda, veikko hyvä.

                                      Kyllä,

      Manaankin vielä! – Romeo! sa houru,

      Himojen syötti, houkka, lemmen-narri!

      Huokauksen hahmoss' ilmesty, ja sano

      Vain yksi riimi, niin ma tyydyn; huuda

      Vain: ah! ja voi! ja soinna: lempi, – hempi.

      Suo kaunis sana Venus-kummille,

      Ja hänen heikkosilmää poikaans' soimaa,

      Hän on viisas;

      Nuort' Amor herraa, mi niin sieväst' ampui.

      Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas. – 4

      Ei kuule hän, ei järky hän, ei liiku hän!

      Apina kuoli, manata se täytyy. —

      Sua manaan Rosalinan helosilmäin,

      Ylevän otsan, purppuraisen huulen,

      Siron jalan, hoikan säären, pulloreiden;

      Ja näiden rajapiirin nimessä,

      Ett' ilmestyisit hahmossasi meille.

      Jos hän sen kuulee, niin hän varmaan suuttuu.

      Täst' ei hän suutu. Suuttua hän voisi,

      Jos armaan tenhopiiriin hengen kumman

      Ma jäämään loihtisin, siks kunnes hän

      Sen masentais ja maahan manais sen.

      Se harmittais: mut siivo on ja hieno

      Mun loihtuni, ja nimess' armahansa

      Manaten näin vaan hänet ilmi loihdin.

      Hän varmaan hiipi tuonne puiden varjoon,

      Ja pitää neiteen yön kanss' yhteyttä:

      Sokea lempi pyrkii pimeyteen.

      Jos lemp' on sokea, se ampuu syteen.

      Nyt varmaan alla heisipuun hän istuu

      Ja toivoo että kultans' ois se marja,

      Jost' immet naurain kahdenkesken kuiskaa,

      Hyv' yötä, Romeo! Rullasänkyyn lähden;

      Tää kenttävuode liian kylm' on mulle.

      No, lähdetäänkö!

                       Lähdetään! On turhaa

      Sit' etsiä, ken löytyä ei tahdo.

      Se naarmaa nauraa, jok' ei haavaa tunne.

      Vait! mikä loisto tuolla ikkunassa?

      Se itä on, ja Julia aurinko! —

      Oi, nouse, kaunis aurinko, ja surmaa

      Tuo kade kuu, mi kalvas kaihost' on,

      Kun sinä, hänen piika-neitsyensä,

      Hänt' olet monta vertaa ihanampi!

      Hänt' älä palvele, hän kade on.

      Vestaali-pukunsa vain kalvetuttaa,

      Vain narrit sitä käyttää; pois se heila!

      Mun tyttöni se on, mun armahani!

      Oi, jospa hän sen tietäisi! – Hän puhuu,

      Vaikk'ei hän sanaa virka. Mitä siitä?

      Nuo silmät puhuu, vastata ma tahdon,

      Oi, liiaks kerskaan, hän ei puhu mulle.

      Kaks taivaan kaunihinta tähteä

      Sai estettä ja loistamaan sill' aikaa

      Pyys Julian silmät heidän kehässään!

      Mitä, jos hänen silmäns' onkin tuolla,

      Ja tähdet hänen päässään? Posken hehku

      Pimentäis tähdet nuo kuin päivä lampun.

      Taivaalla hänen silmäns' säteillen

      Kautt' ilmakerrosten niin välköttäisi,

      Ett' aamuvirttään linnut visertäisi.

      Kah, kuinka poskeaan hän käteen nojaa!

      Oi, jos tuon käden sormikas ma oisin,

      Koskettaa tuohon poskeen saisin!

                                       Voi mua!

      Hän puhuu! – Puhu taasen, kirkas enkeli!