Romeo ja Julia. Уильям Шекспир

Чтение книги онлайн.

      Ma sua seuraan, muit' en katsomaan,

      Vaan oman kullan loistett' ihaamaan.

      Miss' on mun tyttäreni! Kutsu häntä.

      Kautt' impeyteni kaksitoistiaana,

      Juur' häntä kutsuin. – Tänne, eukkoseni!

      Tupuni! – Jesta! Miss' on tyttö? – Julia!

      Mik' on? Ken kutsuu?

                           Äitinne.

                                    Täss' olen.

      Mit', äiti, tahdotte?

                            On seikka tämä: —

      Mut jätä meidät, imettäjä, hetkeks.

      Salaista meillä on. – Ei, jää vain tänne:

      Kun mietin tarkemmin, saat läsnä olla.

      Jo Juliall' on ikää, niinkuin tiedät.

      Sen, totta vie, ma sanon tunnilleen.

      Hän neljäätoist' ei vuotta ole vielä.

      Vetoa neljätoista hammastani, —

      On totisesti niitä neljä vain, —

      Hän neljäätoist' ei ole. Kuinka paljon

      On Pietariin?

                    On päälle kahden viikon.

      No, päälle taikka vaille; Pietarina

      Hän täyttää neljätoista. Hän ja Sanna —

      Herrassa levätköön! – ol' yhtä vanhat. —

      Niin, taivaass' on nyt Sanna; liian hyvä

      Hän oli mulle. Mutta, niinkuin sanoin,

      Hän Pietarina täyttää neljätoista.

      Niin maarin, niin; sen vielä hyvin muistan:

      Maanjäräyksest' on yksitoista vuotta;

      Ja sinä vuoden päivänä – en koskaan

      Sit' unhota – ma häntä vieroitin.

      Malia olin rinnoilleni pannut

      Ja päiväss' istuin kyyhkyslakan alla —

      Te silloin Mantuass' olitte ja kreivi —

      Niin, kyllä minä muistan! – Niinkuin sanoin;

      Kun rinnallani malin maistoi hän

      Ja tunsi karvaaks sen, tuo sievä hupsu,

      Ih! kuinka irvisti ja rinnan heitti!

      Rasahti kyyhkyslakka; tarvis, takaan,

      Ei ollut käskeä mua tieheni.

      Ja siitä päiväst' yksitoist' on vuotta.

      Jo yksinään hän seistä voi, niin maarin,

      Osaspa juosta, vaaperrella pitkin;

      Juur' päivää ennen otsansakin särki;

      Ja silloin mieheni – hän Herrass' olkoon! —

      Hän oli hauska mies: – maast' otti lapsen;

      "Hei", sanoi hän, "noin nokillesko kaadut; —

      Kun viisastut, niin kaadut seljälles.

      Niin, Julia, eikö niin?" ja, totta vieköön,

      Laps kulta vaikeni ja vastas: "niin."

      Nyt nähdään, kuinka leikki toteen käy!

      Jos tuhat vuotta eläisin, niin, totta,

      Tuon aina muistan: "Eikö niin?" hän sanoi,

      Ja lapsi vaikeni ja vastas: "niin."

      Jo riittää tuota; pyydän, ole vait.

      Kyll', armo! Mut en muuta voi kuin nauraa,

      Kun noin hän vaikeni ja vastas: "niin."

      Ja sentään hällä otsass' oli kuhmu

      Vähäisen kukonmunan suuruinen;

      Hirmuinen puusti! ja hän saineest' itki.

      "Hei", sanoi miehen', "nokillesko kaadut?

      Kun vanhenet, niin kaadut seljallesi"

      Ja lapsi, vaikeni ja vastas: "niin,"

      Sinäkin vaikene, ma vielä pyydän.

      Koht' olen valmis. Siunatkoon sua Luoja,

      Sa sievin kaikista, joit' imetin!

      En muuta toivois, kuin ett' eläisin

      Siks että näkisin sun naimisissa.

      Niin aina, naiminen se aine onkin,

      Jonk' aioin puheeks ottaa. – Sano, Julia,

      Sull' olisiko halu naimisiin?..

      Uneksimaton kunnia se mulle.

      Kunnia! Jos en imettäjäs oisi,

      Sanoisin: maidoss' imit viisautta.

      Naimista tuumi nyt; sua nuorempana

      On Veronassa moni arvonainen

      Jo äidiks tullut; laskujani myöten

      Ma äitisi jo tuolla ijäll' olin,

      Ja sinä yhä tyttö. Lyhyesti,

      Sinua jalo Paris kreivi kosii.

      Se vasta mies on, neiti! Mointa miestä

      Ei maailmassa! Oikein vahakuva!

      Veronan kesällä ei mointa kukkaa!

      Niin, kukka on hän; todellakin kukka!

      No, sano: voitko häntä rakastaa?

      Illalla hänet pidoissamme näet;

      Lue kasvojensa kirjaa, mitkä sulot

      Kauneuden kynä piirtänyt on niihin;

      Sa tutki joka juonnett' erikseen,

      Kuin hempeään ne lainaa toisilleen.

      Ja СКАЧАТЬ