Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ällistyneeltä kreiviltä takaisin.

      "No?" kertasi Saint-Aignan.

      "Mitä tästä ajattelet?"

      "En oikein tiedä…"

      "Mihin suuntaan?"

      "Sire, pienoinen on kuullut ukkosen jyrisevän, ja hänet on varmaankin pelko vallannut."

      "Mitä pelättävää hänellä olisi?" kysyi Ludvig ylväästi.

      "Dame, tokihan sentään, sire! Teidän majesteetillanne on montakin syytä julmistumiseen noin häijyn pilanteon toimeenpanijoille, ja teidän majesteettinne hyvä muisti on ikuisena uhkana johtunut ajattelemattoman impyen mieleen."

      "Minä en näe asiaa siinä valossa, Saint-Aignan."

      "Kuninkaan täytyy nähdä paremmin kuin minä."

      "No niin, minä olen huomaavinani näissä riveissä murhetta, ahdinkoa, ja kun muistelen muutamia piirteitä äskeisestä kohtauksesta Madamen luona, niin…"

      Kuningas ei jatkanut lausettaan loppuun.

      "Niin teidän majesteettinne antaa puheillepääsyn", täydensi hovimies; "se tässä kaikessa on selvintä."

      "Teen paremminkin, Saint-Aignan."

      "Mitä aiotte, sire?"

      "Ota viittasi."

      "Mutta, sire…"

      "Tiedät kai, missä Madamen seuranaisten huoneisto on?"

      "Hyvin!"

      "Ja miten sinne voi päästä?"

      "Kah, sitä en."

      "Mutta tunnethan toki jonkun, jolla on pääsy?"

      "Teidän majesteettinne on totisesti jokaisen hyvän aatoksen alkulähde."

      "Keksit keinon?"

      "Niin, tunnen nuoren miehen, joka on likeisissä väleissä erääseen tyttöön."

      "Hovineitoon?"

      "Niin, sire, hovineitoon."

      "Tonnay-Charenteenko?" kysyi Ludvig hymyillen.

      "Ei, valitettavasti; tytön nimi on Montalais."

      "Entä miehen?"

      "Malicorne."

      "Hyvä! Ja voitko luottaa hänen apuunsa?"

      "Luullakseni, sire. Hänellä kyllä on joku avain… Ja jos on, niin sitä saa lainaksi, sillä minä olen vastikään tehnyt hänelle palveluksen."

      "Oivallista. Lähtekäämme!"

      "Olen teidän majesteettinne käskettävissä."

      Kuningas heitti oman viittansa de Saint-Aignanin hartioille ja pyysi tältä hänen levättinsä. Sitten he kaksistaan astuivat eteiskäytävään.

      133.

      Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan

      De Saint-Aignan pysähtyi hovineitojen välikerran portaiden alapäähän Madamen asunnon ensimmäisessä huonekerrassa. Sieltä hän ohikulkevalla palvelijalla lähetti sanan Malicornelle, joka oli vielä Monsieurin luona.

      Kymmenen minuutin kuluttua Malicorne saapui nenä pystyssä ja nuuskien hämärässä. Kuningas vetäytyi takaisin, lymyten eteisen pimeimpään osaan. Saint-Aignan sitävastoin astui lähemmäksi. Mutta ensi sanoista, joilla hän ilmoitti toivomuksensa, Malicorne ihan kavahti.

      "Hoh, hoh, te pyydätte minua viemään itsenne hovineitosten huoneisiin?"

      "Niin."

      "Käsittänette, etten voi tehdä sellaista tietämättä, missä tarkoituksessa sitä pyydätte."

      "Valitettavasti, hyvä herra Malicorne, minun on mahdoton antaa mitään selitystä. Teidän pitää siis luottaa minuun ystävänä, joka eilen pelasti teidät pulasta ja tänään pyytää teitä tekemään samanlaisen palveluksen itselleen."

      "Mutta, monsieur, minä sanoin teille, mitä halusin. Minä tahdoin päästä nukkumasta taivasalla, ja sellaisenhan toivomuksen voi jokainen rehellinen mies tunnustaa, jotavastoin te ette ilmaise minulle mitään."

      "Uskokaa, hyvä herra Malicorne", intti de Saint-Aignan, "että jos minulla olisi lupa selittää asia, niin sen tekisin."

      "Silloin on mahdotonta, hyvä kreivi, minun sallia teidän päästä neiti de Montalaisin luo."

      "Miksi?"

      "Sen tiedätte paremmin kuin kukaan, koska olette yllättänyt minut muurilla neiti de Montalaisia mielistelemässä. No, olisinpa minä, joka häntä kosiskelen, kovin myötämielinen, jos noin vain avaisin teille hänen kammionsa oven, sen myöntänette!"

      "Mitä joutavia! Kuka teille on sanonut, että minä hänen tähtensä avainta pyydän?"

      "Kenen tähden sitten?"

      "Hän ei tietääkseni asu yksinään?"

      "Ei kylläkään."

      "Hän asuu neiti de la Vallièren kanssa?"

      "Niin, mutta teillä ei tosiaan ole enempää asiaa neiti de la Vallièren kuin neiti Montalaisinkaan luo, ja on vain kaksi henkilöä, joille sen avaimen antaisin: herra de Bragelonnelle, jos hän sitä minulta pyytäisi, ja kuninkaalle, jos hän minua siihen käskisi."

      "No, antakaa sitten minulle se avain, monsieur, minä käsken teitä", virkkoi kuningas, astuen esille varjosta ja raottaen viittaansa. "Neiti de Montalais tulee alas teidän luoksenne siksi aikaa kun me menemme neiti de la Vallièren luo. Meillä on todellakin asiaa vain hänelle yksinään."

      "Kuningas!" huudahti Malicorne kumartuen hallitsijan polviin asti.

      "Niin, kuningas", lausui Ludvig hymyillen; "ja kuningas on yhtä mielissään teidän vastustuksestanne kuin antautumisestannekin. Nouskaa, monsieur; tehkää meille pyytämämme palvelus."

      "Kuten käskette, sire", vastasi Malicorne, astuen portaille.

      "Käskekää neiti de Montalaisin tulla alas", neuvoi kuningas, "älkääkä hiiskuko hänelle sanaakaan käynnistäni."

      Malicorne kumarsi tottelevaisuuden merkiksi ja eteni ylemmäksi.

      Mutta nopeasta jälkiharkinnasta kuningas seurasi häntä, ja niin rivakasti, että tavoitti jo puoliportaisiin ennättäneen Malicornen, saapuen perille samaan aikaan kuin tämäkin.

      Silloin hän näki Malicornen raolleen jättämästä ovesta la Vallièren lepäävän rentona nojatuolissa, ja toisessa nurkassa Montalaisin seisovan yöpuvussa suuren kuvastimen edessä suorien hiuksiaan ja samalla väitellen Malicornen kanssa.

      Kuningas avasi äkkiä oven ja astui sisään.

      Montalais СКАЧАТЬ