Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

      Kenties Ludvig XIV käveli niin joutuisasti, jotta hän ei olisi hoippunut sekavan mielenkarvautensa typerryttämänä.

      Kukaan ei ehkä ollut oikealta syvällisemmältä kannalta käsittänyt sen hilpeyden laatua, jonka jokainen oli pannut merkille hallitsijan sävyssä hänen saapuessaan ja joka oli elvyttänyt kaikkia; mutta pintapuolisinkin tarkkaaja oivalsi helposti tai ainakin luuli tajuavansa tuon rajun lähdön, Ludvigin kasvojen äkillisen synkistymisen. Henriette-prinsessan kujeellisuus, tuo herkälle luonteelle ja olletikin kuninkaan luonteelle hiukan karkea ilkkuminen, jossa hallitsijaa epäilemättä kovin tuttavallisesti käsiteltiin tavallisena ihmisenä, siinä seurueen mielestä selitys Ludvigin aavistamattomaan poistumiseen.

      Madame, joka muuten oli tarkkanäköisimpiä, ei kuitenkaan huomannut, että siihen sisältyi muutakin. Hänelle oli kylliksi, että oli saanut hieman kiusatuksi sen miehen itserakkautta, joka oli niin pian unohtanut nimenomaiset sopimuksensa ja näytti aiheettomasti ottaneen vasiten halveksiaksensa mitä ylevintä ja ylhäisintä valloitustaan. Asiain kehityttyä sille kannalle oli Madamelle jonkun verran tärkeätäkin saada kuninkaalle osoitetuksi, mitä eroa oli rakkautensa suuntaamisessa korkealle ja halvassa lemmenleikittelyssä jonkun maalaisjunkkarin tavoin. Noissa suurissa rakkausseikoissa tulee oikealla tavalla tuntuviin kuninkaallisuus ja yksinvallan rajattomuus; niillä on jotenkuten oma säännönmukaisuutensa ja sovinnainen ilmautumisensa, niin että ne eivät ainoastaan ole halventamatta kuningasta, vaan vielä tuottavat hänelle lepoa, viihtymystä ja yleistä salaperäisyyden auttelemaa kunnioitusta. Mutta alentuessaan tavallisiin rakkausseikkailuihin hän sitävastoin kohtaa pilantekoa ja ivailua halvimpienkin alamaistensa taholta; hän menettää erehtymättömän ja loukkaamattoman asemansa. Pienten inhimillisten harhaannusten piiriin laskeutuessaan hän asettuu alttiiksi viheliäisille kommelluksille. Ylvään hallitsijan ylpeydelle olikin julmana iskuna, että kuningas-jumalasta tehtiin tavallinen kuolevainen, pistämällä häntä sydämeen tai oikeammiten läimäyttämällä kasvoihin. Ludvig oli vielä herkemmin valloitettavissa itserakkauden kuin rakkauden välityksellä; Henriette oli siis viisaasti harkinnut kostonsa. Älköön kuitenkaan luultako, että Madamella oli keskiajan sankarittarien peloittavat intohimot ja että hän tässä menetteli tuiman vihan kannustamana. Nuori, sorea, henkevä, keimaileva, lemmenhaluinen prinsessa päin vastoin oli enemmän haaveellisuuden, mielikuvituksen tai kunnianhimon kuin sydämen johtelema; niinpä juuri hän panikin alulle sen keveiden ja hetkellisten huvikkeiden aikakauden, joka antoi leimansa Ranskan julkiselle elämälle seitsemännentoista vuosisadan puolivälistä sadaksikahdeksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Henriette siis luuli näkevänsä asiat oikeassa valossa, kun tiesi, että hänen lankonsa oli nyt ensimmäisenä nauranut halpa-arvoiselle la Vallièrelle ja että hän tavoistaan päättäen ei varmaankaan ikinä palvoisi henkilöä, jolle hän oli voinut vain hetkeksikään nauraa. Olihan sitäpaitsi vaikuttamassa itserakkaus, tuo pahahenki, jonka kuiskailu esittää niin suurta osaa naisen elämäksi sanotussa draamallisessa huvinäytelmässä.

      Itserakkaus haastoi kaikissa mahdollisissa äänilajeissa, että häntä – prinsessaa, nuorta, kaunista, rikasta, – ei voinut toden teolla verrata la Vallière-parkaan, joka tosin oli yhtä nuori kuin hän, mutta paljon vähemmin sievä ja ruti köyhä. Ja tätä Madamen päätelmää ei sovi ihmetellä; tiedetäänhän, että suurimmat luonteet tuntevat parasta mielihyvää vertailusta, jossa he itsekseen asettavat muita rinnalleen.

      Kysytään kenties, mihin Madame sitten oikein tähtäsi tällä niin osuvasti suunnitellulla hyökkäyksellään? Miksi pantiin toimintaan niin paljon voimia, ellei ollut vakavasti kysymyksessä kuninkaan syrjäyttäminen uudesta sydämestä, johon hän toivoi sijoittuvansa? Tarvitsiko Madamen antaa noin suurta merkitystä la Vallièrelle, jos hän ei pelännyt tytön vaikutusta?

      Ei, Madame ei pelännyt la Vallièrea siltä kannalta kuin historioitsija jälkeenpäin kykenee näkemään tapausten kehitystä; prinsessalla ei ollut tietäjättären lahjoja, hän ei sen paremmin kuin toinenkaan kyennyt lukemaan tulevaisuuden kamalaa ja kohtalokasta kirjaa. Ei, Madame tahtoi pelkästään rangaista kuningasta siitä, että tämä oli häntä kohtaan ryhtynyt ihan naiselliseen salamyhkäisyyteen; hän tahtoi selvästi näyttää Ludvigille, että jos tämä käyttäisi sitä lajia hyökkäysaseita, hän sukkelana ja ylhäissyntyisenä naisena varmasti löytäisi mielikuvituksensa asevarastosta puolustusvälineitä, joista kuninkaankin iskut kilpistyisivät. Ja lisäksi hän halusi osoittaa kuninkaalle, että tällaisissa kahakoissa ei enää tule tuntuviin kuninkuus tai että kuninkaat otellessaan omasta puolestansa kuten tavalliset ihmiset voivat ainakin nähdä kruununsa putoavan ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Jos Ludvig siis oli toivonut saavuttavansa kaikkien hovinsa naisten lemmen heti pelkällä katsannollaan ja luottavaisella vihjauksellaan, niin se oli inhimillistä vaateliaisuutta, yltiöpäistä ja loukkaavaa erityisille henkilöille, jotka olivat toisia korkeammassa asemassa, ja sentähden oli varmaan hyödyllistä antaa kuninkaan liialliselle korskeudelle kunnon läksytys, joka oikealla hetkellä saatuna tehoaisi koko vastaisuudeksi.

      Siihen tapaan Madame kaiketi ajatteli. Hän oli siis vaikuttanut hovineitojensa mieleen ja yksityiskohtaisesti valmistanut sen ilvenäytelmän, joka nyt oli esitetty.

      Se ihan tyrmistytti kuninkaan. Sen jälkeen kun oli suoriutunut Mazarinista hän nyt ensi kertaa näki itseään kohdelluksi aivan ihmisenä.

      Jos sellaista karmeutta olisi ilmennyt hänen alamaistensa taholta, niin hän olisi ryhtynyt sitä lannistamaan. Mutta ahdistella naisia ja joutua heidän ahdisteltavakseen, hairahduttuaan pienoisten maalaisneitosten puijattavaksi heti kun nämä vasiten ovat lähteneet Bloisin tienoilta sellaista röyhkeätä ilvettä yrittämään, – sen suurempaa häpeää ei voinut kokea nuori kuningas, joka oli hyvinkin turhamainen sekä mieskohtaisista edullisista piirteistään että kuninkaallisen valtansa perusteella. Ei, tässä ei ollut mitään tehtävänä, – ei käynyt nuhteleminen, ei karkoittaminen hovista, eikä edes nyrpeily olisi mitään hyödyttänyt. Jurottelulla olisi vain tunnustanut ivan sattuneen arkaan kohtaan. Äkäillä naisille, – mikä nöyryytys, etenkin kun jälkimmäisillä on nauru kostokeinonaan! Haa, jospa kaikki vastuu ei olisikaan jäänyt heikommalle sukupuolelle, vaan joku hovimieskin olisi sekaantunut moiseen vehkeeseen, niin kylläpä Ludvig XIV olisi toki saanut melkoista lievennystä mielenkarvaudelleen, voidessaan siekailematta lähettää julkean viisastelijan Bastiljiin vedelle ja leivälle!

      Mutta siihen kuninkaallinen kiukku pysähtyi järjen torjumana. Pitää hallussaan armeijaa, vankiloita, melkein jumalallisen vallan valtuuksia ja panna tämä mahti viheliäisen suutahduksen palvelukseen – se ei ollut arvotonta ainoastaan kuninkaalle, vaan alentavaa ihmisarvollekin. Oli siis vain ääneti nieltävä äkänsä ja esiinnyttävä ulkonaisesti yhtä sävyisänä ja seurusteluhaluisena kuin ennenkin. Oli kohdeltava Madamea ystävättärenä. Ystävättärenä!.. No, miksei?

      Prinsessa oli äskeisen nolostuttavan kohtauksen järjestämisessä kyllä menetellyt kovin loukkaavasti, mutta eikö se lopultakin ollut hänen asemassaan luonnollista? Kuka oli häntä tavoitellut aviollisen kuherruskuukauden herttaisimpina hetkinä, puhuakseen hänelle lemmekästä kieltä? Ken oli rohjennut laskeskella aviorikoksen ja vieläpä sukurutsauksen mahdollisuuksia? Kuka kuninkaallisen kaikkivaltiutensa suojaan varustautuneena oli sanonut tälle nuorelle naiselle: "Älkää pelätkö mitään, rakastakaa Ranskan kuningasta, hän on kaikkien yläpuolella, ja hänen valtikalla aseistettu kätensä varjelee teitä kaikilta, tunnonvaivoiltakin?" Nuori nainen oli totellut kuninkaan sanaa, mukautunut viettelevän äänen vihjeisiin, ja nyt siveellisesti uhrattuaan kunniansa hän näki saavansa sen uhrauksen palkaksi uskottomuutta, joka oli sitäkin nöyryyttävämpää, kun sen aiheena oli paljon alempiarvoinen nainen kuin se, joka oli ensiksi luullut olevansa rakastettu. Kieltämättömästi Madamella oli ollut syytä kostoonsa.

      Mutta tällaisella järkeilyllä hiukan hoideltuaan korskeutensa kärsimiä vammoja Ludvig XIV hämmästyksekseen tunsi toisia kirveleviä vihlaisuja, ja sydämessään. Vastoin tahtoaan oli hänen СКАЧАТЬ