Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ style="font-size:15px;">      "Totta kyllä", vastasi Aramis, "mutta kirje on kovaksi onneksi päiväämätön. Se minua pahimmin kiusaa. Voi, jospa se vain olisi merkitty eilispäivälle, niin en olisi vähääkään huolissani teidän tähtenne!"

      Fouquet kohautti olkapäitänsä.

      "Olenko siis holhouksessa", virkahti hän, "ja onko kuningas ajatustenikin valtias?"

      "Olette oikeassa", myönsi Aramis; "älkäämme antako asioille sen suurempaa merkitystä kuin niille suorastaan kuuluu. Ja sitäpaitsi… no, jos olemme uhattuja, niin meillä on puolustuskeinojakin."

      "Hoo, – uhattuja!" vähäksyi Fouquet; "ettehän toki lue tätä itikanpuremaa niihin vaaroihin, jotka voivat saattaa alttiiksi asemani tai elämäni?"

      "Ajatelkaa sentään, herra Fouquet, että itikanpurema voi surmata jättiläisen, jos itikka on myrkyllinen."

      "Mutta joko se vastikään mainitsemanne kaikkivaltius on herpaantumassa?"

      "Minulla on mahtia, mutta kuolematon en ole."

      "No, kiireellisintä nyt lienee Tobiaan tavoittaminen, vai mitä?"

      "Se on turhaa vaivaa", arveli Aramis; "jos olitte kiintynyt siihen mieheen, niin koettakaa unohtaa hänet."

      "Jossakin hänen silti täytyy olla", huomautti Fouquet.

      "Totta kyllä; mutta antakaa minun toimia", vastasi Aramis.

      138.

      Madamen neljä mahdollisuutta

      Leskikuningatar oli lähettänyt pyytämään nuorta kuningatarta luoksensa aamupäivävierailulle.

      Jo pitemmän aikaa sairasteltuaan oli Itävallan Anna viimein alkanut riutua kauneutensa ja nuoruutensa loistosta niin nopeasti kuin paljon taistelleilla naisilla on tavallistakin. Ruumiillisten kärsimystensä lisäksi hän joutui siten tuskakseen kokemaan, että häntä pidettiin enää vain elävänä muistona hovinsa nuorten kaunotarten, nuorten älyniekkain ja nuorten voimien keskellä. Lääkärin lauselmat ja kuvastimen arvostelut surettivat häntä paljon vähemmän kuin hovipiirien säälimättömät vihjeet. Niinkuin veden tunkeutuessa vanhuuttaan rakoilevaan lastiruumaan rotat hylkäävät aluksen, samoin alkoivat hovimiehet vieroa häntä.

      Itävallan Annaa ei tyydyttänyt vanhimman poikansakaan hetkittäinen seurustelu. Kuningas kohteli äitiään hyvin, ehkäkin enemmän muodon vuoksi kuin hellyydestä, ja kävi ensiksi viettämässä hänen luonaan tunnin aamuin ja illoin. Mutta valtion ohjaksiin tartuttuaan hän oli supistanut nämä vierailut puolituntisiksi, ja vähitellen oli aamukäynti jäänyt kokonaan pois. Hehän näkivät toisensa messussa, ja iltavierailukin kävi yleensä tarpeettomaksi, kun heidän sopi tavata milloin suuremmassa seurassa kuninkaan luona, milloin Madamen illanvietossa, johon kuningatar mielelläänkin pistäysi molempien poikainsa vuoksi. Tästä johtui Henriette-prinsessan tavattomasti lisääntynyt merkitys, joka teki hänen kodistaan kuninkaallisten varsinaisen kokouspaikan.

      Leskikuningatar sai sitä nykyään tuntea. Hänen oli kipujensa tähden usein pakko jättäytyä pois, ja hän näki silloin raskain mielin, että pian useimmat päivät ja illat kuluisivat lohduttoman yksinäisessä joutilaisuudessa. Hän muisteli kauhunaan, kuinka erilleen kardinaali Richelieu oli hänet entiseen aikaan toimittanut, – noita kamalia ja sietämättömiä iltoja, vaikka hänellä silloin oli lohdutuksenaan nuoruus ja kauneus, jotka aina ovat toivon lähteenä. Tästä hän johtui suunnittelemaan hovin siirtämistä omaan huoneistoonsa, tahtoen houkutella Madamen loistavine seurueineen tuohon synkkään ja surulliseen asuntoon, missä Ranskan kuninkaan leski ja äiti näki jo ainoaksi puuhakseen viihdytellä Ranskan kuninkaan aina vetistelevää puolisoa hänen ennakkoleskeydestänsä.

      Anna mietti.

      Hän oli paljon juonitellut eläissään. Siihen onnelliseen aikaan, jolloin hänen nuori päänsä aina onnistuen keksi uusia hankkeita, oli hänen kunnianhimoaan ja rakkauttaan kiihoittanut häntä itseään tulisempi ja kunnianhimoisempi ystävätär, joka oli rakastanut häntä – harvinaista hovissa – ja sitten viheliäisistä syistä tullut siirretyksi pois hänen luotansa. Vuosien vieriessä ei senjälkeen enää kukaan muu liene voinut kerskata antaneensa hänelle hyvää neuvoa, paitsi rouva de Motteville ja espanjalainen imettäjätär Molena, joka kuningattaren synnyinmaan tyttärenä oli ollut hänen uskottunsa. Mutta nyt yksinomaan eläessään menneisyydessä leskikuningatar enemmän ajatteli herttuatar de Chevreuseä, joka oli karkoitettu pikemmin hänen omasta tahdostaan kuin Mazarinin toimesta4 ja kuollut maanpaossa jonkun halpa-arvoisen aatelismiehen vaimona. Hän kysyi itseltään, mitä herttuatar heidän nyt yhteisesti tuumitellessaan olisi antanut neuvoksi tällaiseen tapaukseen, ja vakavasti harkitessaan oli hän kuulevinansa, että viekas, kokenut ja älykäs nainen vastasi ivallisella äänellään:

      "Kaikki nuo nuoret pikku miehet ovat köyhiä ja ahnaita. He tarvitsevat kultaa ja vuosikorkoja huvitteluhalunsa tyydyttämiseksi. Käyttäkää hyväksenne heidän itsekkyyttään."

      Itävallan Anna omaksui tämän ajatuksen. Hänen kukkaronsa oli hyvin varustettu; hänellä oli käytettävänään melkoinen summa, jonka Mazarin oli hänelle koonnut ja tallettanut turvalliseen paikkaan. Hän omisti Ranskan uhkeimmat jalokivet, ja varsinkin oli hänellä niin isoja helmiä, että kuningas niitä katsellessaan aina huoahti, koska hänen kruununsa helmet olivat vain hirssijyväsiä niiden rinnalla. Leskikuningatar ei enää voinut vedota kauneuteensa eikä suloihinsa. Niinpä hän heittäysi elämään rennosti, tarjoten syötiksi niille, jotka tulivat hänen luokseen, milloin pelissä voitettavaa kilisevää kultaa, milloin hyväntuulisuuden hetkinä taitavasti tehtyjä lahjoituksia, milloin mukavia eläkkeitä, joita hän kielevyydellään vietteli kuninkaan myöntämään. Täten hän pyrki kaikin voimin kannattelemaan arvoansa.

      Ensin hän koetteli tätä menettelytapaansa Madameen, jonka voittaminen puolelleen oli hänelle kaikkein tähdellisintä. Ja niin rohkeasti kuin Henriette luottikin älynlahjoihinsa ja nuoruuteensa, syöksyi hän päätähavin eteensä asetettuun verkkoon. Vähitellen rikastuessaan lahjoista ja myönnytyksistä hän alkoi yhä enemmän haluta tällaisia ennakkoperintöjä. Samaa keinoa päätti Itävallan Anna sitten käyttää Monsieurin ja itse kuninkaankin suhteen, aloittaen pikku arpajaisilla.

      Juuri siksi päiväksi, johon olemme päässeet, oli leskikuningatar järjestänyt myöhäisen illatsun, jossa oli arvottavana kaksi kaunista ja sirotekoista, jalokivillä koristettua rannerengasta. Medaljongit olivat mitä hienoimpia vanhanaikaisia kameoita; timanttien raha-arvo ei kylläkään ollut aivan suuri, mutta tekotavaltaan nuo koristeet olivat niin erikoisia ja harvinaisia, että hovissa pidettiin jo erityisenä suosiona saada ihailla niitä silloin kun leskikuningatar käytti näitä kalleuksiaan ja tarjosi kätensä suudeltaviksi. Olivatpa hovimiehet tästä aiheesta keksineet erinäisiä mielistelyn toisintoja, joiden ytimenä oli ajatelma, että rannerenkaiden ihanuus olisi ollut aivan vertaansa vailla, elleivät ne onnettomuudeksi olisi olleet niin viehättävissä käsivarsissa kuin kuningattaren. Tämä kohteliaisuus oli saanut kunnian tulla käännetyksi kaikille Euroopan kielille, ja hyvinkin tuhat latinan- ja ranskankielistä säkeistöä kierteli tästä aiheesta.

      Se päivä, jona Itävallan Anna ryhtyi toteuttamaan ensimmäisiä arpajaisiaan, oli merkitykseltään ratkaiseva: kuningasta ei ollut kahteen päivään kuulunut äitinsä luo, ja Madame taasen oli nyreissään suuren sinipiika- ja vedenneitonäytöksen jälkeen. Kuningas ei kylläkään enää ollut pahalla tuulella, mutta kaikkivaltias kiintymys kohotti hänet hovin myrskyjen ja huvien yläpuolelle. Tässä vaiheessa tahtoi Itävallan Anna tuottaa käännettä, ilmoittaen illalla panevansa toimeen nuo jo СКАЧАТЬ