Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ sanoi Fouquet, tiukasti tähystäen palvelijaa, "jos se kirje ei ole joutunut oikeihin käsiin, niin tunnusta se minulle nyt, sillä myöhemmin saat päälläsi maksaa mahdollisesta erehdyksestä!"

      Tobias hätkähti mutta tointui heti.

      "Monseigneur", vakuutti hän, "minä panin kirjeen siihen paikkaan kuin sanoin ja voin puolessa tunnissa todistaa teille, että kirje on neiti de la Vallièrella, tai sitten tuoda sen teille takaisin."

      Aramis piti tarkoin silmällä palvelijaa.

      Fouquet oli taipuisa luottavaisuuteen, kun mies oli kaksikymmentä vuotta palvellut häntä hyvin.

      "No, hyvä on", päätti hän; "mutta toimita minulle kuitenkin se todiste."

      Palvelija poistui.

      "Mitä nyt ajattelette asiasta?" tiedusti yli-intendentti ystävältään.

      "Minun mielestäni teidän tulee kaikin mokomin päästä varmuuteen. Jos kirje on joutunut la Vallièrelle, niin hänen on annettava se takaisin tai poltettava teidän nähtenne, mutta jos kirje on harhateillä, on se saatava käsiin, vaikka meidän pitäisi maksaa siitä miljoona."

      "Luulen sentään, että te liioittelette asian tärkeyttä, hyvä piispa!"

      "Sokaistunut, sokaistunut!" mutisi Aramis.

      "Älkäämme ajatelko la Vallièrea ensiluokkaiseksi politikoksi! Tyttöhän on vain pikku keimailijatar, joka toivoo minun jatkavan mielistelyäni; saatuaan nyt vahvistuksen kuninkaan rakkaudelle hän haluaa kirjeelläni pysyttää minuakin talutusnuorassa. Se on kylläkin luonnollista."

      Aramis pudisti päätänsä.

      "Te ette hyväksy käsitystäni?" sanoi Fouquet.

      "Hän ei ole keimailijatar", vastasi piispa.

      "Sanonpa teille…"

      "Minulla on kylliksi tuntemusta keimailevista naisista", keskeytti Aramis.

      "Hyvä ystävä, hyvä ystävä!"

      "Tahdotte sanoa, että niistä tutkimuksistani on jo pitkä aika. Naiset pysyvät sentään aina samoina."

      "Niin, mutta miehet muuttuvat, ja te olette nykyään epäluuloisempi kuin entispäivinä", huomautti Fouquet ja lisäsi naurahtaen: "No niin, jos la Vallière tahtoo kolmanneksen verran rakastaa minua, kuninkaan saadessa osuudekseen kaksi kolmannesta, niin sopineeko minulle se asema?"

      Aramis nousi kärsimättömästi.

      "La Vallière ei ole koskaan rakastanut eikä koskaan rakasta ketään muuta kuin kuningasta", takasi hän.

      "Mutta mitä siis te tekisitte?" kysyi Fouquet.

      "Kysykää pikemmin, mitä olisin tehnyt."

      "No, mitä te olisitte tehnyt?"

      "En ensiksikään olisi päästänyt tuota miestä menemään."

      "Tobiasta?"

      "Niin, – hän on petturi."

      "Oho!"

      "Olen varma siitä. En olisi hellittänyt häntä tutkinnosta ennen kuin hän olisi tunnustanut totuuden."

      "Aikaa on vieläkin. Kutsukaamme hänet takaisin ja kuulustakaa te vuorostanne."

      "Se sopii."

      "Mutta ihan turhaa se kyllä on. Mies on ollut palveluksessani kaksikymmentä vuotta, vielä kertaakaan vilpistelemättä, – ja kuitenkin", lisäsi Fouquet hymyillen, "se olisi ollut helppoa."

      "Kutsuttakaa hänet sentään uudestaan. Minusta nimittäin tuntuu kuin olisin aamulla nähnyt nuo kasvot innokkaassa keskustelussa erään colbertilaisen kanssa."

      "Missä muka?"

      "Vastapäätä talleja."

      "Joutavia! Kaikki minun väkeni pitää sen myyrän miehiä vihollisinaan."

      "Mutta hänet minä tosiaankin näin! Ja hänen ulkomuotonsa vaikutti minuun heti vastenmielisesti, kun hän äsken astui huoneeseen."

      "Miksette sanonut mitään hänen ollessaan paikalla?"

      "Siksi että vasta nyt pääsin selvyyteen muistelussani."

      "Hitto! Te todella peloitatte minua", sanoi Fouquet ja näpäytti pöytäkelloa.

      "Kunhan ei vain olisi jo myöhäistä", virkahti Aramis.

      Fouquet soitti heti toistamiseen ja sai huoneeseen varsinaisen kamaripalvelijansa.

      "Tobias!" huudahti Fouquet; "toimittakaa tänne Tobias!"

      Kamaripalvelija sulki oven.

      "Jätättehän minulle vapaan toimivallan?" pyysi piispa.

      "Täydellisesti."

      "Saan käyttää kaikkia keinoja asian selvittämiseksi?"

      "Esteettömästi."

      "Peloitteluakin?"

      "Olkaa itsenäisenä tutkintotuomarina."

      Odotettiin turhaan kymmenen minuuttia. Fouquet menetti malttinsa ja näpäytti taas kelloa.

      "Tobias tänne!" huusi hän.

      "Mutta häntä etsitään, monseigneur", vastasi kamaripalvelija.

      "Hän ei voi olla kaukanakaan, kun en ole lähettänyt häntä minnekään asialle."

      "Menen kuulustamaan, monseigneur."

      Palvelija painoi oven jälleen kiinni. Sillävälin Aramis käveli kärsimättömästi edestakaisin, mutta pysyi ääneti. Varrottiin vieläkin kymmenen minuuttia. Sitten Fouquet antoi soittokellollaan sellaisen hälytyksen, että siitä olisi kalmistokin herännyt. Kamaripalvelija saapui samassa, ja hänen vapisemisestaan näki, että hän aavisti tuovansa huonon sanoman.

      "Monseigneur kai muistaa väärin", puhkesi hän puhumaan ennen kuin Fouquet ehti kysyä. "Varmaankin teidän ylhäisyytenne on antanut jotakin Tobiaan toimitettavaksi etäämmällä, sillä hän on noutanut talleista parhaan juoksijan ja itse satuloinut sen, monseigneur."

      "Ja…"

      "Hän on ratsastanut pois."

      "Ratsastanut pois?" karjaisi Fouquet. "On heti riennettävä tavoittamaan hänet!"

      "No no", sanoi Aramis laskien kätensä hänen käsivarrelleen, "tyyntykäämme. Paha on jo tapahtunut, olen varma siitä, älkäämme nyt aiheuttako mitään hälinää, vaan harkitkaamme kolttosen seurausta, ja torjukaamme se, jos vain voimme."

      "Lopultakaan", arveli Fouquet malttuen, "onnettomuus ei ole kovinkaan suuri."

      "Niinkö ajattelette?" kysyi Aramis.

      "Tietenkin. On toki luvallista miehen lähettää naiselle rakkauskirje."

СКАЧАТЬ