Unelma. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ollut olemassa. Vaivaishoitohallitus ei tiennyt mitään, eräs kätilö oli jättänyt sen huostaan Angélique Marie nimisen lapsen, ilmottamatta äidin nimeä. Epätoivoissaan Hubert oli jo palaamaisillaan takaisin Beaumontiin, kun eräs ajatus sai hänet menemään toimistoon vielä neljännen kerran, pyytämään lähempiä tietoja syntymätodistuksesta, jossa täytyi olla mainittuna kätilön nimi. Siitä syntyi vielä uusi juttu. Vihdoin hän sai tietää nimen; se oli madame Foucart, ja hänelle ilmotettiin vielä, että tämä nainen asui vuonna 1850 Deux-Écus-kadulla.

      Silloin alkoi samoilu uudelleen. Deux-Écus-kadun pää oli hävitetty, eikä kukaan lähikatujen myymälänpitäjistä muistanut madame Foucart nimistä henkilöä. Hän tutki ammattikalenteria: siinä ei enää ollut sitä nimeä. Lopuksi hän alentui turvautumaan viimeiseen keinoon. Hän kulki katse kohotettuna, tähyillen ammattikilpiä, aikoen käydä puhuttelemassa kätilöltä. Tästä olikin toivottu tulos; hän osui tulemaan erään vanhan vaimon luo, joka, kuultuaan hänen asiansa, huudahti: Kuinka! Että tunsiko hän madame Foucartia! Häntä, joka oli niin erinomainen ihminen ja jolla oli ollut paljon vastoinkäymisiä! Hän asui Censier-kadulla, toisessa päässä Pariisia. Hubert juoksi sinne.

      Siellä hän, kokemuksen opettamana, aikoi toimia viisaasti. Mutta madame Foucart, joka oli tavattoman lihava, lyhytsäärinen nainen, ei antanut hänen esittää järjestyksessä edeltäpäin valmistettuja kysymyksiään. Heti kun hän oli saanut suustaan lapsen nimen ja aikamäärän, päästi madame Foucart kielensä valloilleen ja kertoi koko jutun katkeran vihan puuskassa. Vai niin! Vai oli se lapsi elossa! No niin, hän voi imarrella itseään sillä, että hänellä on äitinä kuuluisa lutka! Niin, madame Sidonie, niinkuin häntä kutsutaan hänen leskeksi tulonsa jälkeen. Hänellä on arvokasta sukua, veli ministerinä, kuulemma, mutta se ei estä häntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin hän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti Saint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista, mistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan koettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista kuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän sen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja tunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin, mutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä hänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan niin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten hän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon jouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes kädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia.

      Nykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti ja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa, mutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla kerrassaan tuntematta!

      Tuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän näki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen naisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia alkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa muisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa harjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia tiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut kenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä viimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen sentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon miehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista side ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi Beaumontiin.

      Hubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja, joka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa oikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin, näki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän oli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi yksinkertaisesti:

      – Lapseni, äitisi on kuollut.

      Angélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä puhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä.

      III

      Sen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen syömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat Ligneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun seuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän jälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä.

      Hubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen.

      – No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen.

      Angélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten työhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet työhönsä, sanoi hän:

      – Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu sunnuntaiksi!

      Työhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara huone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon molemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät olleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja madonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat. Eräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463, arvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja murentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine pylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa reunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin, joka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni ei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi, asettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu mallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini, jonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen. Rempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV: n ajalta. Lattiassa näkyi vielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli asetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen maalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta kulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin uudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan pidätti sitä toteutumasta.

      Istuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu,

      Hubertine nosti päänsä ja sanoi:

      – Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi, jos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi.

      Iloisena huudahti Angélique:

      – Niin, sehän on totta!.. Kyllä otan sen nyt käsiini!.. Mutta missä minun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee työtä.

      Hän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen ja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä.

      Edellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut tapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide kehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale, johon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä. Loukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: »sukkela», eräs koje hammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta puikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään kiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia ompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä hyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä СКАЧАТЬ