Unelma. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ metrin korkuisena, sortunein huipuin, haljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla perustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren torni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt. Muurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon, oikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat, pengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan verrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu kaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä kolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta. Kahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet muurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja kultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla sorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon laskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme penikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan haahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin, sen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen, jota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin.

      – Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka kummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä kurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet sieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien yläpuolella… Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan historian?

      Hubertine hymyili tyynesti.

      – Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt.

      Mutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin kirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa se uudelleen.

      Linnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen ajalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan alussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen, puolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa ylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs Severinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian suvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen pohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät verosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä kuuluisassa Hautecoeurin markiisien suvussa, joka siitä lähtien täyttää historian. Hervé IV: n aikana, joka oli kaksi kertaa kirkonkirouksessa kirkolle kuuluvan omaisuuden anastamisesta ja harjotti maantierosvoutta, lyöden yhdellä iskulla kuoliaaksi kolmekymmentä porvaria, Ludvig Paksu hävitti linnan tornin, kun sen omistaja oli uskaltanut nousta kapinaan häntä vastaan. Raoul I, joka oli lähtenyt ristiretkelle Filip Augustin kanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta kuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen, pystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan, jonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään hengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään, Skotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki paljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin kruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina Jean IX: een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa hävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot räjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI oli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta myöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n kanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla.

      Angélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo muinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse ompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon värielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia, siirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta ihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan porttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita.

      – Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon suvun jälkeläinen? kysyi hän.

      Hubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman haaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten omituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto olivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti ryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat käytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta sivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva puukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan linnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka muihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen jatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri julkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen viidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V: n anteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen hautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle Yrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta hyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään riistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja vero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota linnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi laivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan pitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua hienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin onnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni, kunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton. Ludvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen luostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun jälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä papistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun perästä.

      – Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä on aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin?

      Hubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa.

      – Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin surullinen tarina… Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden vanhana, Kaarle X: n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti eron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti huikentelevaa elämää … matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten eräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi kreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen kaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi häntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli pidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot polkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli nimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan puolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä vanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien hetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä… Paule synnytti pojan ja kuoli.

      Hubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti päätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

      – Mies poloinen! kuiskasi hän.

      – Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin hän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on nyt piispa… Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden aikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut äitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen hoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt antamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon. Kun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän näkevänsä СКАЧАТЬ