Cymbeline. Уильям Шекспир

Чтение книги онлайн.

                          Menoss' olin

      Juur' häntä tervehyttämään.

                                  Mun ylkän'.

      Hyvinkö voi hän yhä?

                           Hyvin, rouva.

      Ja iloisella mielin? Eikö totta?

      Iloinen varsin; toist' ei muukalaista

      Niin hullun hauskaa; irstas brittiläinen

      Nimenä hällä onkin.

                          Täällä oli

      Hän surunvoipa, usein ilman syytä.

      En suruisena häntä koskaan nähnyt.

      Häll' yli toverina ranskalainen,

      Yleä herra, jolla nähtävästi

      On kotimaassa helttu; niinkuin pätsi

      Hän huokailee, ja hauska brittiläinen,

      Ylkänne, nauruun nikahtuu ja huutaa:

      "Haleta olen, nähdessäni miehen, —

      Mi tietää kokeistaan ja kuulemistaan,

      Mit' on ja mitä täytyy naisen olla, —

      Vapaudessaan kaiholl' ikävöivän

      Orjuuden paulaa."

                        Minun miehenikö?

      Niin, silmät naurust' aivan vettyneinä!

      Hupia kuulla, kuinka ranskalaista

      Hän ilkkuu; paljonhan on, tietköön taivas,

      Monikin moitittava.

                          Hän ei toki.

      Ei hän; mut kiitollisemp' olla hänkin

      Sais taivaan lahjasta; se häneen nähden

      On paljon; teihin nähden – jolle annan

      Ylimmän arvon – tuota ihmettelen,

      Ihanpa säälin.

                     Mitä säälitte?

      Kaht' olentoa sydämmestäni.

      Minäkö toinen? Minuun katselette.

      Mit' inhaa minussa on säälittävää?

      Voi, kurjaa! Piilee päivän kirkkautta

      Ja tyytyy tyrmän talituohukseen.

      Hyv' olkaa, suora vastuu kyselmiini:

      Minua miksi säälitte?

                            Siksi että

      Muut nauttii teidän – olin sanoa —

      Mut kosto taivaan on, ei minun tule

      Puhua siitä.

                   Tietävän te näytte

      Jotakin mua koskevaa. Siis suoraan —

      Kosk' usein pahempaa on pahan pelko

      Kuin varmuus siitä, sillä varma joko

      On auttamaton taikka voi sit' auttaa,

      Jos ajoissa sen tietää – mikä samass'

      Ajaa ja suistaa teitä?

                             Nuo jos posket

      Mun oisi, huulten kylpeä; tuo käsi,

      Min pelkkä kosketuskin ajaa sielun

      Uskollisuutta vannomaan; tuo muoto,

      Mi silmän hurjan lennon kahlehtien

      Itseensä kiintää, voisinko – hyi, sentään! —

      Kuolailla huulia niin likaisia

      Kuin Capitolin portaat, puistaa kättä,

      Jonk' ainainen on petos paaduttanut —

      Ei työ, vaan petos – , tirkistellä silmään

      Niin haljakkaan kuin savuava tuohus,

      Jost' ihran elta löyhkää? Paras, että

      Yhtaikaa kaikki hornan vaivat kohtais

      Moist' ilkiötä.

                      Mieheni, ma varon,

      Britannian unhotti.

                          Ja itsensäkin.

      Ei tuosta vaivaisvaihdost' oisi mulla

      Halua kannella, mut kauneutenne

      Se tunnon pohjukasta kielelleni

      Sanoman loihti.

      Muut' en kuulla tahdo.

      Olento kallis! Kohtalonne säälin

      Luo sydämmeeni ja mun sairaaks saattaa.

      Noin kaunis nainen, valtiaaksi luotu,

      Jost' arvo nousis suuren kuninkaankin,

      Luuskainko vertainen, joit' ostetaan

      Sill', eläkkeellä, minkä itse maksaa —

      Kuppaisten aattain, jotka kullasta

      Panevat kaupan kaikki taudit, mitä

      Mädännys siittää, – kaltattujen haaskain,

      Jotk' itse myrkyn myrkyttävät! Kostoon!

      Tai äitinne ei kuningatar ollut

      Ja СКАЧАТЬ