Cymbeline. Уильям Шекспир
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Cymbeline - Уильям Шекспир страница 7
Hän muuttaa, kurjuuden vain vaihtaa toiseen,
Ja joka päivä eilispäivän työn
Hävittää hältä. Mitä hyvää varrot,
Jos turvaat kukistuvaan rakennukseen,
Jot' ei voi uusia ia joll' ei myöskään
Tukea ystävistä?
(Kuningatar pudottaa pullon; Pisanio ottaa sen maasta.)
Arvaa, mitä
Nyt maasta otit. Pidä vaivastasi.
Tuo laitokseni kuninkaan on hengen
Viidesti pelastanut. Parast' on se
Sydämmen vahvistusta. Ota, ota!
Se alkumyönti vain on lisäarmoon,
Jot' aion sulle. Emännälles kerro,
Kuink' asiat nyt on, – mut omastakaa.
Mink' onnen niität! Aattele, sull' yhä
On emäntäsi; poikani pait sitä,
Jok' auttaa sua; kuningasta vaadin
Sua korottamaan, miksi itse mielit;
Ja minä etupäässä, minä, joka
Sua tähän kehoitin, min' olen paljon
Sinulle velkaa. Kutsu naiseni.
Sanani muista. —
(Pisanio menee.)
Viekas, jäykkä mies
Ja horjumaton; herraansa hän puoltaa
Ja puolisota penää pysymään
Valassaan kiinni. – Jos hän tuota maistaa,
Jot' annoin hänelle, niin jää tuo nainen
Rakastajansa välimiestä vaille,
Ja, jos ei mieltään muuta, kohta itse
Saa sitä maistaa. —
(Pisanio palajaa hovinaisten kanssa.)
Vai niin; – hyvä, hyvä!
Esikot, orvokit ja säynäänkukat
Kamariin viekää. – Hyvästi, Pisanio!
Sanani muista.
(Kuningatar ja hovinaiset menevät.)
PISANIO.
Kylläpä sen teenkin!
Mut ennen herraani kuin pettää hannon,
Käyn vaikka naruun; sen ma teille vannon.
(Menee.)
Seitsemäs kohtaus.
Toinen huone hovilinnassa.
(Imogen tulee.)
IMOGEN.
Isä julmuri ja äitipuoli viekas,
Aviovaimon kosijana hupsu,
Ja ylkä maanpaossa! – Oi, se ylkä!
Tuskaini huippu, oi! Ja ainaiset
Nuo solvaukset! Miks ei mua vieneet,
Kun veljet ryöstivät? Oi, kurjan kurjaa
Tuo loiston tavottelu! Onnenmyyrät
Nuo alhaiset, joill' on vain kainot toiveet,
Mut elo metinen! – Ken tulee? Hyi!
(Pisanio ja Jachimo tulevat.)
PISANIO.
Ylimys Roomasta, jok', armo hyvä,
Tuo kirjeen herraltanne.
JACHIMO.
Kalpenette?
Arvoisa Leonatus jaksaa hyvin;
Lähettää hellät terveisensä.
(Antaa hänelle kirjeen.)
IMOGEN.
Kiitos,
Ja herttaisesti tervetullut, herra!
JACHIMO (syrjään).
Kaikk' ulkoasu kuinka täydellistä!
Jos sielu yhtä rikas on, niin itse
Hän tarun Phoenix on, ja minä olen
Hukannut vedon. Rohkeus, avukseni!
Terästä minut päästä jalkaan, julkeus!
Tai väistyn taistellen kuin parttilainen,
Tai suoraa päätä pakenen.
IMOGEN (lukee). "Hän on miesten paraita, ja hyvyydestään olen hänelle loppumattomassa kiitollisuuden velassa. Kohtele häntä sen mukaan, miten suureksi katsot luottamustani, – Leonatus."
Sen verran luen ääneen?
Mut lopustakin olen kiitollinen,
Sisintä sydäntä se lämmittää. —
Te olette niin tervetullut, herra,
Kuin sanoin saatan lausua, ja työssä
Sen näyttää tahdon.
JACHIMO.
Kiitos, jalo rouva! —
Haa! Onko miehet hupsut? Luonto heille
Silmätkö antoi nähdä taivaan laen
Ja maan ja meren rikkaudet kaikki,
Selittää tulipallot taivahalla
Ja rannan määrättömät sorajyvät,
Ja somaa emme rumast' erottaisi
Näin oiva laseilla?
IMOGEN.
Mik' ihmetyttää?
JACHIMO.
Ei silmän syytä: kahden moisen väliss'
Apinakin se toista irmastaisi
Ja toista liehisi; ei järjen liioin:
Tuon kauneuden tajuu hupsu siinä
Kuin viisaskin; ei myöskään halun: saasta,
Noin kirkkaan puhtauden kanssa rinnan,
Ajaisi himon tyhjääns' okselle,
Eik' yllyttäisi nälkää.
IMOGEN.
Mik' on teidän?
JACHIMO.
Yltäinen tahto tuo, – tuo kyllytetty,
Mut kylläymätön himo – aami täysi,
Mut vuotava, – se, lampaan nieltyänsä,
Sen rapaa vielä isoo.
СКАЧАТЬ