Othello. Уильям Шекспир

Чтение книги онлайн.

      Sep' aivan onnekas ja joutu matka.

      Säät rajut, vinhat myrskyt, karjaspäät,

      Lietselät, umpiluodot, jotka piillen

      Salassa viatonta taikaa väijyy,

      Kuin kauneutta he tuntis, murhamielens'

      Unohtavat, ja ehjän' ohi kulkee

      Tuo jumalatar Desdemona.

                               Ken se?

      Hän, josta puhuin, valtiaamme valtias,

      Jot' uljas Jago saattaa: tulollaan hän

      Ehdätti toivehemme viikon päivät. —

      Zeus suuri! varjele Othelloa,

      Sen purjeet täytä henkes voimall', että

      Aluksellaan hän valkamamme siunais,

      Sylihin Desdemonan hehkuin vaipuis,

      Lois sammuneihin mieliin uutta tulta

      Ja koko Kypron lohduttais.

                                 Oi, kas!

      Kas, laivan rikkaus on maalle noussut! —

      Sen eteen polvillenne, Kypron miehet! —

      Signora, terve sulle! Taivaan armo

      Edestä, takoa ja kaikin puolin

      Sua ympäröitköön!

                        Kiitos, uljas Cassio!

      Mit' uutta minun miehestäni kuuluu?

      Hän viel' ei ole tullut; muut' en tiedä,

      Kuin ett' on terve hän ja kohta saapuu.

      Oo! mutta pelkään. – Miten jäi hän teistä?

      Tuo pilvien ja meren suuri kiista

      Eroitti meidät. Mutta, vaiti! Laiva!

      Kah! laiva, laiva!

      He linnaa tervehtivät: nekin kai

      On ystäviä.

                  Tieto hankkikaa. —

      Vänrikki, terveeks! —

      Pahaksi älkää panko, Jago, vaikka

      Tapaani käytän: kasvatus se minut

      Näin rohkean on kohteliaaksi tehnyt.

      Jos huuliltaan hän suo sen verran teille,

      Kuin tarjoaa hän mulle kieleltänsä,

      Niin saatte kyllin.

                          Raukka tuskin puhuu!

      Ma mitä kuulen! Liiaksikin paljon!

      Sen aina huomaan, kun ma maata tahdon.

      Edessä teidän armonne, sen arvaan,

      Hän kielens' alas sydämeensä nielee

      Ja aatoksissaan haukkuu.

                               Syyt' ei sulla

      Sanoa tuota.

                   Eipä vainen! Ulkon'

      Olette niinkuin kuvat, kotoisalla

      Kuin porokellot, kyökissänne pedot,

      Paheessa pyhät, loukattuina pirut,

      Hotikot töissä, maaten työtyrit.

      Hyi suas, parjaaja!

      Jos tott' ei tuo, mun saatte Turkkiin myödä:

      Te päivät leikitten, yöt teette työtä.

      Ylistystän' et kirjoittaa saa sinä.

      En tahdokaan.

                    No, mitä kirjoittaisit,

      Jos minua sun tulis ylistää?

      Oi, armas rouva, mua säästäkäätte:

      Ei minusta, jos en saa sättiä.

      No, koita! – Valkamaan kai joku lähti?

      Kyll', armas rouva.

      Iloinen en ma ole, mutta peitän

      Tosi-oloni ja toiselt' aivan näytän. —

      No, entä ylistykses?

                           Olen työssä;

      Mut voi! mun keksintöni päästä lähtee

      Kuin karvakankahasta linnunliima:

      Se aivot vie ja kaikki. – Runotarpa

      Väettää jo, ja näin se synnyttää:

      Jos suloinen ja älykäs on tuo,

      Hän älyn käyttää, sulon käytöks suo.

      Hyvä ylistys! Entä jos hän on älykäs ja musta?

      Ken musta on ja lisäks älyinen,

      Parikseen kyllä löytää valkoisen.

      Hullua hullumpaa vaan!

      Entä jos kaunis ja houkkamainen?

      Ei kaunis ole koskaan houkkamainen:

      Näet, houkkanakin äidiks kelpaa nainen.

      Vanhoja tyhmiä loruja, jotka saattavat hupsuja olutkapakassa naurattaa.

      Kuinka viheliäinen lieneekään ylistyksesi naisesta, joka on ruma ja

      houkka?

      Niin rumaa houkkaa ei lie, ett'ei tään

      Voi käydä niin kuin kauniin älykkään.

      Voi, kauheata älyttömyyttä! Pahimmalle paras ylistys! Vaan mitenkä ylistät sitten oikein kelpo naista, semmoista, joka ansioittensa nojalla voisi vaatia itse ilkeyttä todistamaan puolestaan?

      Ken aina kaunis on, ei koskaan pöyhkä,

      Nopea СКАЧАТЬ