Coriolanus. Уильям Шекспир

Чтение книги онлайн.

      Mua yksin! Miekaksiko minut teette?

      Jos vilpitönt' on tää, ken teist' ei neljää

      Vastaisi volskilaista? Yhtä lujan,

      Kuin Tullon kilpi, häntä vastaan nostais

      Jokainen teistä. Kiitän teitä kaikin,

      Mut parhaat mun teist' erotella täytyy;

      Muut toisess' ottelussa työtään tehkööt,

      Kun tarve käskee. Etehenpäin, mars!

      Ja neljä teistä parhaat miehet mulle

      Nyt heti valitkoon.

                          Eteenpäin pojat!

      Ja kuntonne nyt näyttäkää, niin tasan

      Panemme voitot kaikki.

      (Menevät.)

      Seitsemäs kohtaus.

      Coriolin porteissa.

      Porteille vahdit! Tehkää tehtävänne,

      Niin kuin ma käskin. Pyydettäissä meille

      Nuo centuriot tuokaa; jäännöksistä

      On hetken apu. Tappioon jos jäämme,

      On kaupunkikin mennyt.

                             Huolet' olkaa!

      Siis, portit jälkeemme nyt sulkekaa! —

      Mies, näytä tietä roomalaisten leiriin!

      (Menevät.)

      Kahdeksas kohtaus.

      Tappelutanner roomalaisten ja volskilaisten leirien keskivälillä.

      (Sotahuutoja. Marcius ja Aufidius tulevat.)

      Sun kanssas vaan ma taistelen; sua vihaan

      Ma enemmän kuin valhetta.

                                Ja minä

      Sua samoin; kyyt' en Afrikan niin kammo.

      Kuin mainettasi vihaan. Pidä paikkas!

      Ken väistää, toisen orjana se kuolkoon,

      Ja jumalat sen kirotkoot!

                                Jos karkaan,

      Mua niinkuin jänist' aja, Marcius!

                                         Tullus,

      Kaks tiimaa sitten Corioliss' yksin

      Ma telmin mielin määrin; mun ei vertan'

      Tää, joka näin mun verhoo: kostoon kaikki

      Siis voimas jännitä!

                           Vaikk' itse Hector

      Sa olisit, tuon pöyhkän heimos kerska,

      Et pakoon multa pääsis!

          (Taistelevat, ja muutamia volskilaisia tulee Aufidiolle avuksi.)

                              Avuliasta,

      Mut urhokasta ei. – Mua häpäisette

      Te tuolla kirotulla avullanne.

      (Poistuvat taistellen, ja Marcius ajaa heitä edellänsä.)

      Yhdeksäs kohtaus.

      Roomalaisten leiri.

      Tänpäiväiset jos työsi kerron, niit' et

      Omikses uskois. Vaan kun ilmi tuon ne,

      Senaattorit hymyyvät kyyneleissä,

      Patriisit olkapäitään nostelevat,

      Mut vihdoin ihastuvat, vaimot säikkyin

      Ja sulotuskiss' enempätä kuulla

      Vain halaavat, tribuunit tyhmät sekä

      Likainen rahvas, joita mainees vaivaa,

      Sanovat vasten mieltään: »Kiitos taivaan,

      Ku Roomalle soi moisen sotamiehen!» —

      Ja tää se vaan on juhlan jälkiruokaa,

      Jo ennalt' olit kylläinen.

      (Titus Lartius tulee sotajoukkoineen vainoretkeltä.)

                                  Cominius,

      Tuoss' sotaorhi, ja me vaan sen valjaat;

      Jos oisit nähnyt —

                           Vaiti! Äitinikin,

      Joll' oikeus ylistää on omaa vertaan,

      Mua loukkais kehullaan. Ma saman tein

      Kuin tekin, se on: minkä voin, ja samoin

      Kuin tekin, rakkaudesta isänmaahan.

      Ken parhaan halunsa on täyttänyt.

      On saman verran tehnyt.

                              Ansiotas

      Et noin saa peittää. Omaisuutens' arvo

      Tuleepi Rooman tietää. Petos oisi,

      Pahempi varkautta ja kavaluutta,

      Salata työs, ja vaiti miehest' olla,

      Jok' ylistyksen kukkuloille yltää

      Ja nöyrä vaan on. Siis nyt – näytteeks siitä,

      Mit' olet, enkä töittes palkinnoksi —

      Puhua suo mun, sotajoukon kuullen.

      Mull' ompi haavoja, jotk' äilehtivät.

      Kun niitä mainitaan.

                           Jos sit' ei tehdä,

      Niin kiittämättömyydest' ärtyvät ne

      Ja voivat surmaks olla. Hevosista —

      Joit' СКАЧАТЬ