Coriolanus. Уильям Шекспир

Чтение книги онлайн.

      Ne hirtehiset! Niin vain? Takan luona

      He istuvat ja Capitolin toimet

      He tietävänsä luulevat, ken nousee

      Ja kuka sortuu; puolueita luovat

      Ja avioita; puoltaan vahvistavat.

      Ja kenkärajains' alle sortavat

      He vastenmielisensä. Kyllin viljaa!

      Jos aateli vaan hiiteen heittäis säälin

      Ja mun sois miekkaa käyttää, tuhansittain

      Noit' orjia ma löisin, luoden röykyn

      Niin korkean kuin keihääni on pitkä.

      Ei, nää jo ovat tyynni malttuneet.

      He, nähkääs, julmia on pelkureita,

      Vaikk' älyn puute heiss' on suuri. Entä

      Tuo toinen joukko?

                         Hajan. Hirteen kaikki!

      He nälkää huusivat ja sananlaskuj'

      Ynisivät, sen kaltaisia kuin:

      »Suu särjelläkin», »nälkä kova vieras»,

      »Ei vatsa nuollen täyty», »herrain kanssa

      Ei marjaan menemistä», moisin pätkin

      He nurkuns' ilmi toivat, ja kun pyyntö,

      Tuo kumma, myönnettiin, – jok' aatelilta

      Masensi mielen, kalvaaks tehden vallan.

      Niin vimman ilosta he kiljuivat

      Ja lakkins' ilmaan heittivät, ikäänkuin

      Kuun sarviin tahtoen ne kiinnittää.

      No, mitä sitten heille myönnettiin?

      Viis kansan valitsemaa tribuunia,

      Sen roskaviisautt' edustamaan; – Brutus,

      Sicinius, ja – hitto heitä muisti!

      Hajoittaa sais nuo roistot Rooman ennen

      Kuin moiseen minä taipuisin; näin valtaa

      He yhä saavat, lisää vaatien

      Kapinan uhalla.

                      Se kummallist' on.

      Pois, kuotukset, pois kotihinne!

      (Sanansaattaja tulee kiireesti.)

                                      Miss' on

      Se Cajus Marcius?

                        Tässä. Mitä tahdot?

      Ilmoittaa: aseissa on volskilaiset.

      Sep' oivaa! Näinpä suoriks päästään noista

      Mädistä perkeistä. – Kas, tuossa isät!

          (Cominius, Titus Lartius ja muita senaattoreja,

          Junius Brutus ja Sicinius Velutus tulevat.)

      Mit' äsken, Marcius, kerroitte, on totta:

      Aseiss' on volskilaiset.

                               Kuuman teille

      Aufidius, heidän johtajansa, antaa.

      En kadehdi ma hänen suuruuttaan,

      Mut jos en ois mik' olen, tahtoisin ma

      Hänenä olla.

                   Yhdess' ottelitte.

      Jos sotis mailma, puoli puolta vastaan,

      Ja hän mun puoltan' oisi, luopuisin ma.

      Otellakseni hänen kanssaan. Hauska

      Usuttaa leijonaa!

      Te, jalo Marcius, Cominiota seuraatten kai sotaan?

      Sen taannoin lupasitte.

                              Sen ma tein.

      Ja siinä pysyn. – Saatpa nähdä, Lartius,

      Kuink' isken vielä kerran Tullust' otsaan.

      Kuin? Rampako? Ja jäätkö pois?

                                     En, Marcius;

      Ma toiseen sauvaan nojaan, toisell' isken;

      Ma myötä tulen.

                      Aito-aateluutta!

      Nyt Capitoliin tulkaa, siellä parhaat Odottaa ystävät.

                       Te etupäässä;

      Cominius sitten; jäljessä me muut;

      Syyst' etusija teill' on.

                                Jalo Marcius!

                                              Pois, kotiin!

      Mukaan tulkoot: volskilaisill'

      On paljon viljaa; aittain kaivajiksi

      Mukahan rotat! – Kunnon mässääjät,

      Nyt hehkeimmäll' on uljuutenne; tulkaa!

          (Senaattorit, Cominius. Marcius, Titus Lartius

          ja Menenius poistuvat. Kansa hiipii pois.)

      Niin pöyhkää onko toista kuin tuo Marcius?

      Ei mokomaa.

                  Kun kansantribuuneiksi

      Valittiin meidät, —

                           Näitkö sitä suuta

      Ja silmäystä?

                    Niin ja ivaa sitten.

      Vihoissaan jumaliakin hän pilkkaa.

      Ja ilkkuu kuuta kainoa.

      Tää sota hänet nielköön! Miehuudestaan

      Hän liiaks СКАЧАТЬ