Veljekset. Guy de Maupassant
Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Veljekset - Guy de Maupassant страница 4

Название: Veljekset

Автор: Guy de Maupassant

Издательство: Public Domain

Жанр: Зарубежная классика

Серия:

isbn:

isbn:

СКАЧАТЬ istuutui ja Marowsko kysyi:

      – Mitä verestä, tohtori?

      – Ei mitään. Milloinkaan ei kuulu muuta kuin samaa vaan kaikkialla.

      Kaksi pientä lasia likööriä tuotiin takahuoneesen ja asetettiin pöydälle.

      He maistoivat likööriä ja istuivat muutamia minuuttia hiljaa.

      Sitten sanoi Pietari miltei vastoin tahtoansa:

      – Jotakin kummaa on tapahtunut meille tänä iltana. Eräs isäni ystäviä on kuollut ja jättänyt omaisuutensa veljelleni.

      Sitten kun asia oli selitetty, näytti ukko olevan hämillään; näyttääkseen tyytymättömyyttänsä pitkitti hän moneen kertaan:

      – Se ei näytä hyvältä.

      Pietari tahtoi tietää, mitä Marowsko ajatteli.

      – Minkä tähden ei se näyttäisi hyvältä? Minkä tähden näyttäisi se pahalta, että hänen veljensä perisi rahoja erään perheystävän jälkeen?

      Varova vanhus ei tahtonut selittää sanojaan selvemmin.

      – Sellaisissa tapauksissa jätetään kahdelle veljelle yhtä paljon. Minä sanon teille, se ei näytä hyvältä.

      Silloin menetti tohtori kärsivällisyytensä, meni matkojansa, kotia ja levolle.

      Muutaman ajan kuuli hän Juhanin viereisessä huoneessa käyskentelevän edestakaisin; mutta sitten hän sai unesta kiini.

      III

      Tohtori heräsi seuraavana aamuna vankoissa aikeissa hankkia itsellensä omaisuuden. Hän tunsi itsensä niin varmaksi onnestaan, että hän hyppäsi ylös sängystä ikään kuin tuota päätä anastaaksensa sitä ja pukeutui mennäkseen etsimään sopivaa asunto-paikkaa kaupungilta. Hän seisahtui ovien eteen, joissa oli ilmoituksia, että asunto oli joutilas. Hän tarkasti niitä tärkeän näköisenä, ennen kaikkea sentähden että hän oli lääkäri, ja että hänellä oli suuret vastaan otot. Porraskäytävien tuli olla leveät ja kauniit, muutoin hän ei voinut asua toista kertaa korkeammalla.

      Kirjoitettuansa muistiin koko joukon osoitteita, meni hän kotiinsa eineelle, neljännestunnin tavallistansa myöhemmin. Jo käytävässä kuuli hän talrikkien kalinan. He olivat siis käyneet pöytään ilman häntä. Sepä oli kummallista. Siinä talossa ei koskaan olla niin säännöllisiä. Hän tuli pahalle tuulelle ja tyytymättömäksi. Hänen tultuansa sisään sanoi Roland:

      – Noo, Pietari, nyt mahtanet joutua! Kello 2 aikana tulee meidän olla asianajajan luona. Tohtori istuutui vastaamatta. Puhelu, joka oli tauonnut, jatkui jälleen siitä, johon se oli loppunut.

      – Sinun sijassasi, sanoi rouva Roland Juhanille, vuokraisin tuota pikaa komean asunnon, joka pystyisi silmiin, ja valitseisin pari huomiota herättävää asiaa ajaakseni. Nythän olet Luojan kiitos vapaa kaikista huolista.

      Aina tuon tuostakin puhelun pitkittyessä katsoi Roland kelloansa.

      – Soo! sanoi hän lopuksi, nyt mahtanemme lähteä.

      Pietari nauroi:

      – Kello ei ole 1 vielä. Tiedättekö mitä, ette olisi tarvinneet jäähdyttää minulle ruokaa.

      – Menetkö sinäkin asianajajaan, kysyi hänen äitinsä.

      Hän vastasi kylmästi:

      – Mitä tekemään? Se on aivan tarpeetonta.

      Kun Pietari, perheen mentyä pois, oli jäänyt itseksensä, pitkitti hän joutilasten asuntojen tarkastelua. Vihdoinkin löysi hän yhden, joka häntä miellytti: kookkaan ensi kerroksessa, jossa oli kaksi eri käytävää eri kaduilta, kaksi arkihuonetta, suuri lasikattoinen sali, missä sairaat odotellessaan voivat kävellä kukkien keskellä, ja sievä ruokahuone, josta oli näköala merelle. Kun hänen tuli päättää, teki vuokra – kolme tuhatta markkaa – hänet miettiväiseksi; hänen tuli nimittäin maksaa ensimäinen neljännes etukäteen, eikä hänellä ollut penniäkään alkajaisiksi. Hän meni siis luvaten antaa varman vastauksen kahden päivän kuluessa; ja hänen pölähti päähänsä pyytää veljeltä rahaa lainaksi ensimäiseksi puoleksi vuodeksi, niin pian kuin Juhani oli ottanut perintönsä vastaan.

      Hänelle juolahti äkkiä mieleen miten vaikeata on kolmellakymmenellä vuodella niskassaan pyytää äitiltänsä silloin tällöin kultarahaa; ja hän aprikoi itsekseen:

      – Kunpa olisi rahoja!

      Ja taas pisti häntä veljensä perintö.

      Hän poikkesi erääsen paikkaan, jossa hän tunsi pienen passaritytön, juodakseen lasin olutta hänen kanssaan.

      Hän tapasi tytön nukkumassa yhdellä tuolilla melkein autiossa olut-salissa. Kun tyttö oli nähnyt hänet, nousi hän virkeästi ylös ja meni hänen luoksensa:

      – Hyvää päivää! Miten jaksatte?

      – Kyllä kiitoksia! Ja sinä?

      – Hyvin. Te olette harvinainen vieras.

      – Niinpä vaan, minulla on vähän aikaa. Tiedät, että minä olen tohtori.

      – Mitä haluatte?

      – Olutta, ja sinä?

      – Kiitoksia! Myöskin olutta!

      – Miks'et tule useammin, ystäväiseni? Tykkään sinusta paljon.

      Mutta Tohtori oli kyllästynyt häneen. Hän tuntui kovin yksinkertaiselta ja typerältä.

      Tyttö kysyi häneltä:

      – Kulit äsken kauniin vaaleaverisen herran kanssa, jolla oli suuri parta, oliko se veljesi?

      – Oli.

      – Hän on ihmeen kaunis poika.

      – Siltäkö näyttää?

      – Siltä! Ja hän näyttää myös iloiselta pojalta.

      Pietari sai äkkiä kummallisen halun kertoa tälle passaritytölle Juhanin perinnöstä. Hän sanoi, pannen jalkansa ristiin:

      – Niin, hän on onnellinen. Hän on juuri perinyt viisitoista tuhatta markkaa vuotuisissa koroissa.

      – Herranen aika, kuka on määrännyt hänelle sen, hänen mummonsako, vai hänen tätinsä?

      – Ei! vanhempieni vanha ystävä.

      – Ainoastaan ystävä? Eikä hän sinulle ole mitään jättänyt?

      – Ei! Minä tunsin häntä niin vähän.

      Passarityttö mietti hetkisen ja sanoi sitten nauraen:

      – Aivan! Onni oli veljelläsi, että hänellä oli sen laadun ystäviä. Ei ole todellakaan kummaa, että hän on niin vähän sinun näköisesi.

      Tohtori СКАЧАТЬ