Veljekset. Guy de Maupassant

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ poika nosti siimansa ylös ja kääri ne kokoon.

      – Aivan tyyni, sanoi Roland, airoille, pojat!

      Pietari, joka istui lähinnä naisia, otti ala-airon. Juhani yläairon, mutta he eivät ruvenneet soutamaan, ennenkuin katteini oli huutanut: "Soutakaa pois!" Sillä ukko piti siitä kiinni, että liikkeiden piti käydä kaikkien merisääntöjen mukaan.

      Samalla aikaa ja samalla voimalla panivat he aironsa veteen ja nojausivat eteenpäin samalla kuin he vetäsivät voimainsa perästä: ja kilpailu alkoi näytteeksi siitä, mihin heidän jäntereensä kelpaisivat. Ensin pääsi Pietari voitolle. Puristetuin hampain ja rypistetyin otsin kiinnitti hän kätensä airoon, niin että se notkistui hänen tiukassa otossaan; ja "Helmi" lähestyi rantaa.

      Vihdoinkin komensi katteini: "Seis!" Kumpainenkin airo nostettiin samalla haavaa ylös, ja isän käskystä sousi Juhani muutamia vetäsyjä itsekseen. Mutta nyt pääsi hän voitolle. Hän tuli kiihkoihinsa ja lämpymiinsä, samalla kun Pietari hengästyneenä ja väsyksissä voimainsa ponnistuksesta kävi voimattomammaksi. Lopuksi sammalsi tohtori hiessä otsin ja posket kalvakkana, nöyrästi ja tuskaantuneena:

      – En tiedä, mikä minun on, saan pistoksia kylkeeni. Ennen kyllä kävi päinsä; nyt en paljon jaksa käsivarsiani käyttää.

      – Pitääkö ottaakseni kumpainenkin airo? kysyi Juhani.

      – Ei, kyllä jaksan!

      Hän alkoi jälleen soutaa. Kun alus vihdoinkin pysähtyi ankkuripaikkansa luokse, seisoi matruusi odottamassa. Hän otti naiset kädestä auttaaksensa heitä. Sitten menivät he kaupunkiin.

      Rouva Roland ja rouva Rosemilly kulkivat edeltä, kolmen miehen seuraamina.

      – Tahdotteko olla yksinkertaisella päivällisellä luonamme, että voimme lopettaa päivämme yhdessä? kysyi rouva Roland nuorelta leskeltä.

      – Kiitoksia, mielelläni. Ei olisi hauskaa tulla itseksensä kotia nyt.

      – Täällä on käynyt eräs herra kolmasti, huusi palvelustyttö, kun he tulivat kotia. Hän oli prokuraattorin luota.

      – Kenen prokuraattorin?

      – Kanun.

      – Mitä se herra tahtoi?

      – Kanu kuuluu itse tulevan tänne tänä iltana.

      Kanu oli Rolandin asianajaja ja ystävä ja piti huolen hänen raha-asioistansa. Kun hän oli sanonut tulevansa iltasella, mahtoi asia olla tärkeä; ja Rolandilaiset silmäilivät toisiansa rauhattomana tästä uutisesta, kuten rauhalliset ihmiset tavallisesti, kun on kysymys asianajajista. Paikalla nousee kysymyksiä kontrahdeista, perinnöistä, juttujen alkamisesta, – asioista, joita toivoo ja asioista, joita pelkää. Muutamien tuokioiden vaiti olon perästä mutisi isä:

      – Mitä mahtanee se merkitä?

      Rouva Rosemilly naurahti:

      – Se on perintö, siitä olen varma. Minä tuotan onnea.

      Mutta he eivät tienneet kestään, joka olisi kuollut ja jonka he voisivat periä.

      Tuokio päivällisen perästä ilmoitettiin prokuraattori tulleeksi.

      Roland meni häntä vastaan.

      – Hyvää päivää rakas asianajaja.

      Rouva Rosemilly nousi ylös:

      – Niinpä tahdon mennä, olen väsyksissä.

      Koetettiin häntä vähän saada jäämään, mutta hän ei lainkaan tahtonut, vaan meni, eikä nuot kolme herraa, kuten tavallista, seuranneetkaan häntä.

      Rouva Roland kääntyi innokkaasti ja kohteliaasti vasta tulleen puoleen:

      – Kuppi kahvia?

      – Ei, kiitoksia! Olen vastikään noussut pöydästä.

      – Kuppi teetä sitten?

      – Kiitoksia! Mutta vasta vähän ajan perästä. Puhutaan ensin asioista.

      Sen syvän hiljaisuuden aikana, joka seurasi näitä sanoja, ei kuulunut muuta, kuin kellon tasainen tik tak.

      Asianajaja alkoi:

      – Tunnetteko Parisissa herran nimeltä Leon Maréchal?

      Sekä rouva että herra päästivät huuliltansa saman knmmastushuudon:

      – Kyllä! Totta kai!

      – Se oli eräs ystävänne?

      – Paras ystävämme, selitti Roland. Hän oli konttoorin päällikkönä raha-asiain ministeristössä. Häntä en ole nähnyt sitten kun Parisista muutin. Emmekä ole kirjoittaneet toisillemme.

      – Hän on kuollut.

      Sekä Roland että hänen vaimonsa tekivät pienen liikkeen hämmästyksestä, kuten aina tehdään kuoleman tapauksen ilmaisun johdosta. Asianajaja pitkitti:

      – Virkaveljeni Parisissa on nykyisin ilmoittanut minulle hänen testamenttinsa tärkeimmän osan; hän asettaa poikanne Juhanin pääperilliseksensä.

      Hämmästys oli niin suuri, ettei kukaan keksinyt sanaakaan. Rouva Roland oli ensimäinen, joka sai sammaltaneeksi:

      – Herra Jumala, onko ystäväparkamme kuollut. Ja hän sai kyyneleitä silmiinsä. Roland sitä vastaan ajatteli vähemmän surua kuin niitä toiveita, jotka olivat heränneet.

      – Kun hän on kuollut jättämättä rintaperillistä jälkeensä, määräsi hän testamentissaan koko omaisuutensa, joka nousee viiteentoista tuhanteen markkaan vuotuisissa koroissa, kolmen jälkeen sadalta, nuorimmalle pojallenne, jonka hän on nähnyt pienestä pitäen kasvavan ja jonka hän pitää ansiokkaana saamaan tämän lahjan. Jos hän kieltäytyisi ottamasta lahjaa vastaan, tulee se lankiamaan orpojen huoneelle.

      Roland ei ensinkään peittänyt iloaan. Ainoastaan rouva Rolandin ja hänen kumpaisenkin poikansa kasvot olivat edelleenkin surun voittoiset. Hän itki hiljakseen ja kuivaili silmiään esiliinallansa, jonka hän painoi suutaan vasten tukehduttaakseen syviä huokauksiaan.

      Mutta isän ajatukset pyörivät aina tuon perinnön ympärillä, joka kyllä oli heidän, tuon perinnön, joka kolkutti heidän oveansa ja ainoastaan odotti sanaa, että he tahtoisivat ottaa sen vastaan, tullaksensa tuossa paikassa seuraavana päivänä taloon.

      Hän kysyi:

      – Ei ole mitään aihetta riitaan? Mitään rettelöitä?.. Mitään vastaväitteitä?

      Kanu näytti tyyneltä ja sanoi:

      – Ei, asia on selvä. Puuttuu ainoastaan, että poikanne tahtoo ottaa perinnön vastaan.

      – Ja kaikki muodot ovat tulleet noudatetuiksi?

      – Kyllä.

      – Tahdotteko Te, kelpo asianajajani, että poikani paikalla kirjoittaa nimensä alle?

      – Ei, СКАЧАТЬ