Veljekset. Guy de Maupassant

Чтение книги онлайн.

      – Noo! Sinuas onnen myyrää?

      Juhani myhäili.

      Vanhus ei osannut iloansa hillitä.

      Hän käveli edestakaisin lattialla, pyöritteliin kantapäillään ja huudahteli ehtimiseen:

      – Mikä onni! Mikä onni! Sen voi onneksi sanoa.

      Pietari kysyi:

      – Te tunsitte siis hyvin hyvästi tuon Maréchalin?

      Isä vastasi:

      – Kyllä, hän oli joka ilta luonamme; muistat kai, että hän nouti sinut koulusta ja usein saattoi sinut sinne jälleen. Ja sinä aamuna, kun Juhani syntyi, toi hän lääkärin. Mahdollista on hyvinkin, että hän tuli sitä kuolinvuoteellansa ajatelleeksi ja kun ei hänellä mitään perillisiä ollut, on hän tuuminut itsekseen: "Olen ollut pienokaisen syntymisessä avullisena, hänen tulee niin muodoin saada rahani."

      Rouva Roland mutisi, ikäänkuin jos hän olisi ajatellut ääneen:

      – Oi sentään! Se oli kelpo mies, ettei meidän päivinämme usein tapaa moisia.

      Juhani nousi ylös:

      – Kävelen hieman, sanoi hän.

      Hän tahtoi olla itsekseen ajatuksineen. Myöskin Pietari aikoi tehdä pienen kävelymatkan, ja meni ulos muutamia minuuttia veljensä jälkeen. Niin pian kuin Roland oli vaimoinensa kahden kesken, sulki hän hänet syliinsä, suuteli häntä ja sanoi ikäänkuin vastaukseksi eräälle nuhteelle, jolla hän usein oli kääntynyt häneen:

      – Voitko nyt huomata, ettei olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin Parisissa viipynyt kauvemmin ja reuhkaissut lapsieni eteen. Onni putoaa kuin putoaakin syliimme taivaasta.

      Rouva oli tullut hyvin totiseksi.

      – Voit olla oikeassa Juhanin suhteen, mutta Pietarin?

      – Pietarin! Hän on lääkäri, hän kyllä ansaitsee … rahoja. Ja voipihan hänen veljensäkin tehdä hänen hyväkseen.

      – Sitä hän ei ottaisi vastaan. Ja sitä paitsi on perintö Juhanin, eikä kenenkään muun. Siten ei Pietarilla ole lainkaan niin hyvät toimeentulon ehdot.

      Rouva Roland heittiin aprikoimaan lampun ääreen, jonka sydän yhä enemmän sysiytyi.

      II

      Kun Pietari oli tullut ulos, ohjasi hän askeleensa päin Parisin katua, Havren pääkatua, joka pitkin pituuttaan oli valaistu, meluava ja elämää täynnä. Hän oli alakuloinen ja pahalla tuulella. Ei mikään määrätty asia tehnyt häntä murheelliseksi. Teki kipeää jossakin, mutta hän ei tiennyt missä; hänessä oli paikka, jota vihavoi, arka kohta, josta ei tiedä missä se on, mutta joka uuvuttaa; tekee alakuloiseksi ja rasittaa, – tuntematon ja samea tyytymättömyys – surun siemen.

      Kun hän tuli sitte torille, jolla teaatteri sijaitsee, tuntui hänestä kuin Tortonin kahvilan akkunain valo olisi hänet voittanut ja hän lähestyi niitä verkalleen; mutta juuri kun hän oli menemäisillään sisään, juolahti hänen mieleensä, että hän täällä tapaisi ystäviä ja tuttavia, ihmisiä, joiden kanssa hänen pitäisi puhella; hänet valtasi äkillinen vastoinmielisyys moista toveriseuraa vastaan. Ja hän kääntyi takaisin ja kulki taasen alas pääkatua, joka vei haminaan.

      Tultuansa alas suurelle rantamakadulle, pysähtyi hän vähän ja kääntyi siitä alas laiturille.

      Hän etsi yksinäisyyttä, ja asettui yhdelle penkille aallon murtajalla, väsyneenä kävelyyn, ennen kuin hän oikein oli alkanutkaan. Hän kysyi itseltään: Mikä minua oikeastaan vaivaa? Ja hän rupesi penkomaan muististaan, mikä oli voinut käydä hänelle nurinpuolin, kuten sairaalta kysytään hänen tautinsa syytä.

      Ja hän kysyi itseltään: Mahtaisiko se olla Juhanin perintö?

      Niin, aivan! Kun asianajaja oli ilmaissut tämän uutisen, oli hän tuntenut sydämensä tykyttävän.

      Minä kadehdin siis Juhania, ajatteli hän. Se ei ole jalosti. Mutta ensimäinen ajatus, joka tuli mieleeni, oli hänen naimisensa rouva Rosemillyn kanssa. Enkä voi kärsiä tuota pientä kanaa, joka on niin olevinaan. Siis on tässä perusteetonta mustasukkaisuutta. Hän raapasi tulitikun lukeakseen luetteloa niistä laivoista, jotka purjehtisivat satamaan ensi nousuvedellä. Odotettiin höyrylaivoja Brasiliasta, Kielistä ja Jaapanista, kahta tanskalaista prikiä, norjalaista kuunaria ja turkkilaista höyryä.

      Äkkiä kulki hänen sivuitsensa suuri aaveellinen varjo kahden laiturin kivivarusteen mustan välipaikan ylitse. Hän otti pari askelta, mutta havaitsi silloin miehen, joka istui äärimäisellä laiteella. Hän lähestyi uteliaana nähdäkseen tämän yksinäisen miehen kasvoja, ja tunsi veljensä.

      – Mitä, sinäkö se olet, Juhani?

      – Pietari … miten tulet sinä tänne?

      – Minä nautin raitista ilmaa. Ja sinä?

      Juhani nauroi:

      – Minä nautin myös raitista ilmaa.

      Pietari istui hänen viereensä ja jatkoi:

      – Kun tulen tänne, saan semmoisen halun matkustaa täältä kaikilla näillä laivoilla, pohjoiseen tahi etelään. Ne tulevat kaikista maan ääristä, maista, joissa on uhkea kasvullisuus ja siroja naisia, maista, joissa on koliibreja, elefantteja, leijonia ja neekerikuninkaita, kaikista niistä maista, jotka ovat satumaisia meille. Ajatteles, kun voisi päästä huvimatkalle sinne. Mutta rahoja siihen tarvittaisiin ja paljon.

      Hän vaikeni äkkiä; sillä hän tuli ajatelleeksi, että nyt oli hänen veljellänsä rahoja, ja että hän nyt voi, vapautettuna leipähuolista, vapaana ja esteettömästi matkustaa minne hyvänsä, kultakutristen pohjolatarten tahi tummakiharaisten Havannan naisten luo.

      Hän nousi seisalleen.

      – Jää sinä vaan istumaan ja uneksi tulevaisuutta; minun pitää mennä.

      Hän puristi veljensä kättä ja pitkitti sydämellisesti:

      – Noo! Juhani, niin olet sinä siis rikas! Oli hyvä, että tapasin sinut itseksesi, voidakseni sanoa sinulle, miten olen hyvilläni, miten sinua onnittelen ja miten olet minulle rakas.

      Juhani sammalsi liikutettuna:

      – Kiitos, kiitos… Se on kauniisti sinulta Pietari, kiitos.

      Pietari kääntyi ja meni pitkin askelin, keppi kainalossa ja kädet selän takana.

      Matkalla sai hän ajatuksekseen: pistäydyn sisään ja otan lasillisen likööriä Marowsko ukon luona.

      Hän oli tullut tuntemaan vanhan Marowskon Parisin hospitaaleissa. Marowsko oli vanha puolalainen, joka oli tullut Ranskan maalle apteekkarin tointaan pitämään. Vanhuksen, entisen nihilistin ja keisarin murhaajan maine oli saanut valtoihinsa Pietari Rolandin elävän mielikuvituksen ja heistä oli tullut ystävät, vaikka ei Pietari olisi saanut vanhusta kertomaan hänen entisestä elämästänsä. Nuoren tohtorin syy oli siihenkin, että vanhus oli Havreen asettunut; hän laski mielessään, että uudistohtori voisi СКАЧАТЬ